Ovatko meikäläiset resurssi vai taakka yhteiskunnalle?

Helsingissä järjestettiin 9.-10.7.2019 ”High-level Forum on the Silver Economy”. ”Silver” tarkoitti vanhuutta, vanhenemista ja muuta sellaista (”hopeahapsetko” olivat antaneet idean nimestä?), eritoten sitä, miten teollistuneiden länsimaiden, Japanin ja Kiinan yhteiskunnat tähän kasvavaan haasteeseen vastaavat. Paikalla oli paljon väkeä, tosin vielä enemmän oli mukaan kutsuttu, mutta loma-aika vaati veronsa, vaikka tilaisuuden puhujakaarti oli korkeinta mitä Suomesta löytyy (ei sentään presidentti), ja osallistujia 45 maasta.

Olin kutsuttuna paikalla ja siis ilmeisesti jonkun mielestä ”high-level”; ainakin kelvollinen heitä kuuntelemaan. Palkitsen kutsujan kirjoittamalla näkyviin ajatuksia, joita ajattelin foorumin aikana, enkä rajoitu vain niihin ajatuksiin, jotka välittömästi liittyivät lukuisten puheiden ja paneelikeskustelujen antiin. Koska en edusta enää mitään instituutiota, kriittiset huomiot, joita jäljempänä joitakin on, menevät minun ja vain minun nimiini.

Kriittisin huomioni koskee sävyä, jolla asiaa käsiteltiin. Vika ei ollut perusviestissä, jota kaikki puhujat jakoivat, nimittäin että ikääntyneet ihmiset halutaan nähdä resurssina eikä taakkana. Viimemainittukin puoli ikääntymiseen kuitenkin liittyy, ja hieman naiivilta ja epäaidoltakin tuntui sen tunkeminen taka-alalle, ja positiivisen puolen ylikorostaminen. Itse asian kannalta oli ehkä vähämerkityksellistä, mutta ärsyttävältä tuntui ”tekopirteys” ja yltiömyönteisyys, jolla asioita esitettiin (eivät tosin kaikki siihen syyllistyneet). Ikääntyneiden yhteiskunnallisen hyödyllisyyden todistelu olisi saanut uskottavuuslisää siitä, että puhujiksi ja keskustelijoiksi olisi kutsuttu edes joku niistä, jotka olivat koko konferenssin asialistan kohde, siis vanhus, omana itsenään, kertomaan, millaista ikäihmisen, toisaalta terveen ja vielä voimissaan olevan ja toisaalta sairaan ja väistämätöntä loppua odottelevan, kokemus olemisestaan oikeasti on. Jos kattavasta agendasta ja esiintyjäjoukosta pitää etsiä aukko, se oli tämä.

Muistan lapsena löytäneeni vanhempieni kirjahyllystä paksun kirjan, jonka nimi oli ”Suuri kaskukirja”. Siinä oli sadoittain anekdootteja, joukossa varmaan sekä todellisuuspohjaisia että keksittyjä. Ikääntymisteema pullautti muististani esiin seuraavanlaisen: Kulkumies (niitä oli vielä lapsuudessani tai ainakin niitä oli ollut kirjan laatimisen aikoihin) saapuu illan jo hämärtyessä taloon. Hän seisahtuu ovenpieleen, tervehtii mutta ei saa vastaukseksi kuin hiljaisuuden. Kun kuitenkaan ei poiskaan käsketä, hän jää ja katsoo tarkemmin ympärilleen. Tällainen näkymä avautuu: mies ja nainen istuvat pöydän ääressä syöden äänettöminä illallistaan. Nurkassa on pieni pulpetti, jonka ääressä istuu vanhus syöden puulusikalla keittoa; käsi vapisee ja keittoa on roiskunut pöydälle ja rinnuksille. Lattialla istuu poikanen veistäen puukolla puukapulaa. Tunnelma on painostava. Sitä keventääkseen kulkumies kysyy pojalta: ”Mitä sinä siinä veistät?” Poika vastaa kirkkaalla lapsenäänellään: ”Teen isälle lusikkaa, jonka hän saa, kun on hänen vuoronsa siirtyä nurkkaan.”

Silver Forumin lopuksi oli paneelikeskustelu ikärasismista. Se on keskustelijoiden mukaan edelleen täysin hyväksyttyä, päinvastoin kuin moni muu syrjintä kuten sukupuoli, sukupuolinen suuntautuminen ja muu vastaava. Niin ikään, jo nelivuotiaat ovat oppineet ikääntymiseen, vanhuuteen ja vanhuksiin liittyvät stereotypiat, jotka yleensä ovat kielteisiä. Kaskukirjasta lukemani juttu tuntuisi vahvistavan asian, ja vaikka se ehkä on keksitty juttu, siinä kiteytyy paljon siitä, mistä ”ylisukupolvisuudessa” (kaamea uudissana) on todellisuudessa kysymys. Mutta samalla tuo juttu vei ajatukseni omille teilleen, pohtimaan sitä, mikä on määrittänyt suhtatumista ihmisyhteisöjen niihin jäseniin, jotka eivät sitä välittömästi, tässä ja nyt, suoraan hyödytä. Nuoruuden palvonta, joka on ollut keskeinen, yksi keskeisimpiä kulttuuri-ilmiöitä vuosikymmenten ajan ja josta yksi esimerkki on myös nuorten suosiminen työmarkkinoilla, jäi huomiotta.

Osanottajille jaetussa materiaalissa oli mukana roomalaisen valtiomies-filosofi Ciceron (Marcus Tullius Cicero, 106-43 eea.) kirjoittama teos vanhuudesta. Historiallista syvyyttä siis tavoiteltiin, vaikka Ciceroon ei yksikään puhuja tai keskustelija viitannut. Ei viitannut kukaan myöskään amerikkalaisen professori Jared Diamondin teoksessaan ”The World until Yesterday” esittämään havahduttavaan kuvaukseen siitä, mitä jotkut hänen tutkimansa alkuasukasheimot tekevät yhteisön säilymisen puolesta. Diamondin mukaan, jos nainen synnyttää epämuodostuneen lapsen, kaksoset tai lapsi syntyy ennen kuin edellinen pystyy kävelemään vaeltavan heimon kanssa omin jaloin, hän surmaa nämä (kaksosista siis toisen). Entä vanhukset, jotka eivät enää pysy mukana tai muuten muodostuvat taakaksi? Nämä usein surmaavat itse itsensä tai heidät surmataan heidän omalla suostumuksellaan. Paikoilleen asettuminen maanviljelyn myötä muutti selviytymisedellytyksiä radikaalisti: lapsia voi synnyttää peräjälkeen ja isovanhemmille syntyi kysyntää heidän hoivaajinaan.

Mitä tällä on tekemistä nykyajan jälkiteollisten, teknologisesti pitkälle kehittyneiden yhteiskuntien kanssa? Pinnalta katsoen ei paljon, mutta syvemmälle katsoen ongelma on edelleen sama: mitä tehdä niille, joista muiden olisi huolehdittava, kun siihen tarvittavat voimavarat ovat niin suuret, että yhteisön elinvoima alkaa olla uhattuna? Sehän on näköala, joka on edessä kaikissa vauraissa maissa, joissa huoltosuhde on uhkaavasti heikkenemässä, ja eräissä vähemmänkin vauraissa maissa, eritoten Kiinassa, jonka väestö vanhenee kovaa vauhtia jo ennen kuin siitä tulee vauras (jos koskaan tulee).

Ymmärrettävästi ei metsästäjä-keräilijäyhteisön ratkaisu tähän ongelmaan ollut esillä Silver Forumissa (ja varmuuden vuoksi: ei se ole minunkaan suosittelemani ratkaisu). Kuitenkin myös nykyajan yhteiskuntien on jotenkin ongelma ratkaistava, sillä rajattomasti ei resursseja riitä hoitamaan yhä suurempaa vanhusväestön määrää, varsinkin kun (vaikka tämä ei ollut foorumissa esillä) huollettavien määrä lisääntyy myös nuoremmasta päästä työelämään siirtymisen myöhentyessä hiljalleen koko ajan. Teknologia voi auttaa sitä kautta, että yhä tuottavampi supistuva työvoima pystyy tuottamaan tarpeeksi huollettavan väestönosan elättämiseen, mutta ei ole ollenkaan varmaa, että he ovat siihen rajattomiin halukkaita. Toisaalta ainakin demokratioissa ikääntyvän väestön kasvu antaa heille yhä suuremman poliittisen voiman, jonka avulla haalia itselleen yhä suuremman osan työssä käyvien tuotoksesta.

Näkökulman muuttaminen siten, että heidät nähdään resurssina, ei taakkana, on sinänsä ideana hyvä, joskaan ei vasta nyt keksitty, mutta tuskinpa se on mikään yleislääke työllisyysasteen nostamiseen, joka lienee ainoa todella tehoava tapa parantaa huoltosuhdetta. Mutta ehkäpä foorumin kymmenien puheenvuorojen tarkempi seulonta nostaa esiin osaratkaisuja, joista on kasattavissa nykyistä tehokkaampaa politiikkaa tämän megatrendin kääntämiseen; siitä voidaan varmaan olla yhtä mieltä, että megatrendi se on, samaa luokkaa ilmastonmuutos ja väestönkasvu, vain pari mainitakseni.

AnttiKuosmanen
Helsinki

Filosofian maisteri, suurlähettiläs

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu