AnttiKuosmanen

Valtioilla on vain etuja, mutta niiden edustajilla voi olla myös luottamusta

Henry John Templen (1785-1865), paremmin tunnettu lordi Palmerstonina, suuhun on pantu kuuluisa luonnehdinta brittiläisen imperiumin suhtautumisesta ulkomaailmaan: Britannialla ei ole pysyviä ystäviä eikä pysyviä vihollisia; sillä on vain pysyviä etuja. Lausahdus on kuin suoraan voimapolitiikan oppikirjasta, ja osviittana sitä on pidettykin. Se tuli mieleni kuunnellessani keskustelua seminaarissa, jossa teemana oli tiedustelu ja luottamus, mutta annoin ajatusteni vaellella vapaasti aiheen ympärillä ja poispäinkin vakoilijoiden ja heidän organisaatioidensa varjoisasta ja vainoharhaisesta maailmasta (ja samaa tekivät kyllä tilaisuuden puhujatkin, samoin yleisö).

Miten luottamus yleensä syntyy, toisaalta ihmisten, toisaalta instituutioiden kuten valtioiden välillä? Voiko sellaista instituutioiden välillä edes olla, kun se on määritelmällisesti ihmismielen tuottama tunne ja valtioiden käyttäytyminen perustuu niiden etuihin, ei tunteisiin? Ihminen voi mahdollisesti luottaa instituutioon (ja silloinkin ehkä viime kädessä ihmisiin, joista se muodostuu tai jotka sitä edustavat), mutta voiko instituutio luottaa toiseen instituutioon?

Toisekseen, vaikka hyväksyttäisiin ”edun” olevan keskeinen, ehkä jopa määräävä valtioiden käyttäytymistä määrittävä tekijä – ja minun on niin mielenlaatuni kuin yli 40-vuotisen diplomatiassa toimimisen tuottaman kokemuksen valossa se helppo hyväksyä, mistä valtiot tietävät, mikä niiden etu kulloinkin on? Kuinka usein ne eivät sitä tiedä ja toimivat itseään vahingoittaen? Pelkään pahoin, että mitään pätevää, erehtymätöntä menetelmää arvioida etukäteen oikein sitä mikä on edullista ja mikä ei, ei yksinkertaisesti ole. Paras analogia on evoluutio; väärät valinnat kostautuvat samalla tavalla kuin luonnossa: ympäristössään huonoimmin pärjäävät korvautuvat kelvollisilla.

Poikkean hetkeksi hieman tämän kirjoituksen pääteemasta (mutta en kokonaan, sillä luottamuksesta tässäkin on kysymys), koska se palautti mieleeni kauan sitten käymäni keskustelun parin nuoren ranskalaisen diplomaatin kanssa. Heidät oli yllättänyt suomalaisten aluksi sulkeutuneen ja varautuneen asennoitumisen yhtäkkinen muuttuminen rajattoman ystävälliseksi ja luottavaiseksi, ihan kuin muukalaisista olisi tullut osa omaa perhepiiriä. Ranskalaiselle tämä on outoa, koska he päästävät lähelleen vain asteittain, ikään kuin testaten ”kandidaattia”. Paitsi outoa, ehkä myös huvittavaa näille sofistikoituneille, kulttuuriltaan vanhan, monikerroksisen yhteiskunnan kasvateille, joille suomalaisten tämä ominaisuus varmaan tuntui naiivilta, ”luonnonkansamaiselta”. Olemmeko me sellaisia ja jos olemmekin olleet, olemmeko vieläkin? Toimimmeko niin valtionakin?

Takaisin pääteemaan. Yksi asia on kai varma: luottamus, oli se saatu aikaan hitaasti tai onnistunut nopeasti, voidaan menettää hyvin nopeasti, ja kun se on kerran menetetty, sitä on vaikea ellei mahdoton koskaan kokonaan palauttaa. Jos keskitytään valtioihin ja niiden kanssakäymiseen ja pannaan syrjään se, että eri valtioiden yksilöt voivat tietenkin olla kanssakäymisissä suoraan ja rakentaa luottamusta keskenään samoista lähtökohdista kuin samaan valtioon kuuluvat (muistaen tosin kielen, kulttuurin ja muiden sellaisten erojen etäännyttävän vaikutuksen), tarkastelun kohteeksi jäävät valtioiden edustajien – jotka ovat ihmisyksilöitä – väliset kontaktit ja niissä luottamuksen rakentamisen, säilyttämisen ja menettämisen ehdot.

Vuonna 2003 minulla oli harvinaislaatuinen tilaisuus osallistua julkisen sektorin johtajille tarkoitettuun kurssiin Harvardin yliopistossa. Siihen ei ole tässä laajemmin syytä palata (vaikka paljon antoisaa opinkin), mutta yksi analyysi sopii tähän yhteyteen. Kontekstina oli toimiminen poliittis-hallinnollisessa koneistossa omien päämäärien läpi ajamiseksi ja se, miten erilaiset kohderyhmät voi luokitella. Luennoitsija luokitteli heidät neljään ryhmään: ystävät, joiden eteen ollaan valmiita tekemään uhrauksia; liittolaiset, joiden kanssa on yhteisiä etuja, vastustajat, joiden kanssa kuitenkin voidaan tehdä kompromisseja, ja viholliset, jotka on lyötävä. Itse asiassa löytyi viideskin ryhmä: aidalla istujat, jotka sijoittuvat jonnekin liittolaisten ja vastustajien väliin ja jotka kyttäävät sitä, kuka on pääsemässä niskan päälle ja hyppäävät hänen kyytiinsä. On kyseenalaista, onko valtioilla lainkaan ystäviä (viittaan lordi Palmerstoniin), joiden eteen oltaisiin tekemään vastikkeetta uhrauksia, ja nuo muut suhteet ovat lähtökohtaisesti utilitaristisia ja voivat muuttua etulaskelmien muuttuessa, joskus nopeastikin.

Toinen samalla kurssilla oppimani asia – jonka olen voinut todentaa omalla urallani – koski niin sanottua neuvottelijan dilemmaa. Kaavamaisesti esitettynä se tarkoittaa, että molempien osapuolten neuvottelijoilla (keskitytään havainnollisuuden vuoksi kahdenväliseen neuvotteluun) on takanaan yhteisö, jolla on taipumus jakaantua kahteen osaan: niihin, jotka haluavat sopimuksen ja niihin jotka eivät halua. Neuvottelijoiden tehtävä on saada sopimus aikaan ja niinpä heille, vaikka he ovatkin toistensa vastapuolia, syntyy yhteinen intressi hankkia sekä omalta puoleltaan ja – mikä pitää huomata – myös vastapuolelta enemmistö sopimuksen taakse. Näin heille syntyy yhteinen intressi, henkilötasolla toisinaan jopa kaveruussuhde, jolle rakentaa keskinäistä luottamusta. Olen itse ollut tilanteessa, jossa jouduin torjumaan vastapuolen minulle esittämiä mielestäni kohtuuttomia vaatimuksia, ja vastapuolen neuvottelija pyysi silloin minua antamaan hänelle argumentit, joilla hän voisi omiensa piirissä torjua kyseiset vaatimukset. Annoin niitä ja hän onnistui ne torjumaan. Tässä siis on konkreettinen esimerkki yhteisten etujen pohjalle syntyvästä luottamuksesta. Ilman luottamusta ei kuvaamaani olisi voinut tapahtua.

Kun kysymys on eduista, nousee heti väistämättä esiin kysymys vastavuoroisuudesta ja vastavuoroisuudesta nousee esiin kysymys vaihdannasta, ostamisesta ja myymisestä. Tiedustelun maailmassa tämä tarkoittaa tiedustelutietojen vastavuoroista luovuttamista, mutta sama koskee tietysti paljon suuremmassa määrin – tai suuremmassa mittakaavassa – taloudellista vaihdantaa ja turvallisuutta, viimemainittua sekä tahdonilmausten, deklaraatioiden, että materiaalisten, vaikkapa sotilaallisten ”sijoitusten”, kuten joukkojen ja materiaalin, tukikohtien ja niin edelleen, käytettäväksi asettamisen tasolla.

Maailmanhistoria ei tarjoa todisteita valtioiden välisestä vastikkeettomasta ystävyydestä. Toisaalta valtioitakin johtavat ihmiset ja ne koostuvat ihmisistä, joiden käyttäytymistä ei ohjaa pelkkä kylmä laskelmointi, jos laskelmointi ylipäätään. Ja laskelmatkin voivat olla vääriä. Kallistun kuitenkin sille kannalle, että valtiollinen johtaja, joka ei kykene tai halua antaa järkensä hallita valintojaan, korvataan ennen pitkää sellaisella joka siihen pystyy ja joka sitä haluaa. Jos tätä ei osata tehdä ajoissa, ainakin pienen valtion voi käydä tosi kehnosti.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

4Suosittele

4 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (5 kommenttia)

Käyttäjän jperttula kuva
Juhani Perttu

Hyvin ajateltu. Miten voimme soveltaa näitä ajatuksia siihen oletukseen, että Naton turvatakuut toimisivat myös käytännössä.

Kuten sanoit "Maailmanhistoria ei tarjoa todisteita valtioiden välisestä vastikkeettomasta ystävyydestä". Tämän perusteella USA auttaa vain jos sille itselle on siitä etua. Niinpä emme voi luottaa turvatakuiden toimivuuteen.

Käyttäjän hannumononen kuva
Hannu Mononen

Onko NATO:n olemassaolo ja uskottavuus USA:n edun mukaista?

Ellei, koko turha kulissi joutaa romahtaa Washingtonin vinkkelistä katsottuna. Turvatakuut olkoot silloin sanahelinää.

Jos taas NATO on USA:n etujen mukainen organisaatio, sen uskottavuus on järjestön ominaisuuksista tärkein. Ilman uskottavuutta, miksi mikään jäsenmaa haluaisi siihen kuulua? Tyhjän saa pyytämättäkin.

Turvatakuut ovat aivan keskeinen jäsenyyden motiivi kaikille NATO:n jäsenvaltioille – sen eduista olennaisin. Elleivät ne päde, ei päde mikään muukaan.

Jos Pohjois-Atlantin sopimuksen artikla 5 joutuu käytännön testiin, silloin USA:n kuten muidenkin jäsenvaltioiden kannattaa pitää kiinni sitoumuksestaan ja ryhtyä tilanteen vaatimiin toimiin, mukaan lukien sotilaallisen voiman käyttö. Siksi ei epäröidä vaarantaa asepukuisen henkilöstön turvallisuutta ja henkeä, eikä kalliisti verorahalla hankittua materiaalia yhdenkään jäsenmaan jouduttua aseellisen hyökkäyksen kohteeksi.

Siinä tilanteessa juuri USA:n edun nimissä komentoketjun käskyjen mukaan Wyomingista tai Oklahomasta tulevat miehistöt nousevat Abrams-vaunuihinsa, keskilännen maissipeltojen reunalta tuleva lentäjä ottaa korkeutta jälkipoltto päällä ja kytkee asejärjestelmät käyttövalmiuteen, New Yorkin esikaupungeissa kasvaneet merisotilaat kiinnittävät "kovat" pommit tukialuksilla valmiudessa oleviin koneisiin ja poistavat niistä punaisin REMOVE BEFORE FLIGHT -kangassuikalein merkittyjä varmistussokkia. Coloradossa luutnantit ja kapteenit syvällä bunkkereissaan painavat Minuteman-ohjusten valvontapöytien kytkimiä nostaen valmiutta seuraavalle tasolle; tietojärjestelmien sovelluksia aletaan käyttää tilanteen mukaan, valmiutta nostetaan harjoiteltujen kuvioiden mukaan niin Yhdysvalloissa, muissa maanosissa kuin merten syvyyksissä ja ilmakehän eri korkeuksissa napavyöhykkeiltä päiväntasaajalle. Satelliitit kiertoradoillaan alkavat hankkia uutta kuvamateriaalia ja muita signaaleita sieltä, missä merkittävin toiminta tapahtuu.

Tuhannet amerikkalaiset, joilla ei ole alkujaan ollut varsinaista tekemistä Euroopan kanssa, alkavat tehdä heille koulutettuja toimenpiteitä ja ottavat eriasteisesti henkilökohtaisia maaliksi joutumisen riskejä, tietämättä osaansa kokonaisuudessa tai missä ylipäätään on se puolustusliiton jäsenmaan alue, jonne on aseellisesti hyökätty.

Miksi 60-70 -luvuilla USA lähetti sotilaitaan Vietnamiin haavoittumaan ja kuolemaan tuhansittain, tai 1991 ajamaan irakilaisia pois Kuwaitista tappioiden riskillä? – Koska tuolloisissa tilanteissa, oikein tai väärin, Washingtonissa arvioitiin USA:lle itselleen olleen siitä etua, tai haittaa ellei olisi toimittu kuten tehtiin.

Jos NATO:n turvatakuita koetellaan joskus käytännössä, pelissä on silloin paljon enemmän. Turvatakuiden toimivuutta epäilevät eivät voisi olla enempää väärässä.

Käyttäjän Keijo Lindgren kuva
Keijo Lindgren

Ensiksi Natsisaksan etu oli luovuttaa Suomi Neuvostoliitolle sitten Natsisaksan etu oli asettua Suomen puolelle.
Nyt on USAn etu olla Suomen puolella mutta Natosta en tiedä se ei ole valtio.

Käyttäjän pekkalampelto kuva
Pekka Lampelto

Antti: Onko sinulla näkemystä siihen, miten valtioiden tekemään teollisuus/teknologiavakoiluun suhtaudutaan kansainvälisessä politiikassa? Viime aikoina on tullut uutisia, että Kiina ja Venäjä ovat kunnostautuneet vuosien ajan hakkeroitumaan USA:laisiin ja läntisten valtioiden järjestelmiin ja mm. varastamaan (eli kopioimaan) arkaluontoisia ja arvokkaita tietoja itselleen.

Sinälläänhän salaisuuksien varastaminen ei aiheuta vastapuolelle suoranaista aineellista vahinkoa tai menetystä, mutta sen seurauksena valtioiden voimasuhteet voivat muuttua radikaalistikin. Jos Kiina saisi esim. kaikki suunnitelmat ja datat USA:n F35-hävittäjistä varastettua, se voisi olla todella huono uutinen USA:lle voimasuhdemielessä.

Mutta onko teknologisessa vakoilussa kostotoimia, joilla kannustetaan vastapuolta olemaan vakoilematta? Vai onko se poikkeuksellinen politiikan ala, jossa syntyneet voimasuhdetappiot vain niellään kiltisti, ja koitetaan jatkossa olla parempia kuin vastapuoli?

Käyttäjän AnttiKuosmanen kuva
Antti Kuosmanen

Vakoilu merkitsee määritelmällisesti (tai ainakin niin se pitäisi määritellä), tietojen hankkimista laittomin keinoin erotuksena esimerkiksi diplomatiasta, jossa tietoja myös hankitaan (vaikka se sisältää muutakin). Se on kansainvälisen politiikan hämärävyöhykkettä; kaikki kynnelle kykenevät sitä harjoittavat ja kaikki sitä yrittävät estää. Kiinni jääminen tehdään julkiseksi silloin kun siitä katsotaan olevan ulkopoliittista imagohyötyä.

Toiminnan luonteen takia ei voida varmasti tietää, missä määrin nimenomaan valtiot harjoittavat myös teknologia- ja teollisuusvakoilua, mutta olettaa sopii, että ne maat, joissa valtiolla on joko monopoli tai voimakas ote myös talouselämästä – toisin sanoen autoritääriset ja totalitääriset valtiot – tekevät sitä siinä kuin ”perinteistäkin” vakoilua, joka valtioiden toimintana on kohdistunut pääasiassa poliittisten ja sotilaallisten salaisuuksien varastamiseen. Viimemainittuun ovat keskittyneet markkinatalousmaat, jossa talous on pääsiassa yksityisten yritysten toiminnan varassa. Niinpä yritysten hallussa olevien taloudellisten salaisuuksien ja vaikkapa tekijän- ja teollisoikeuksien pohjana olevien keksintöjen urkkiminen onkin niissä ollut juuri yritysten itsensä ”harteilla”, jos niin voi sanoa. Raja on tietenkin häilyvä: varsinkin teknologia kiinnostaa kaikkia maita, onhan se sotilaallisen suorituskyvyn avainasia, ja sama koskee nykyään tietoliikennejärjestelmiä ja yleensä yhteiskunnan avaintoimintoja.

Olet epäjohdonmukainen kun sanot, että tällaisten salaisuuksien joutuminen vastapuolen käsiin ei aiheuta suoranaista vahinkoa, mutta muuttaa kuitenkin valtioiden voimasuhteita. Mikä olisi pahempi vahinko kuin voimasuhteen muuttuminen valtion epäeduksi?

Koska kaikki harjoittavat vakoilua, vastatoimeksi on perinteisesti riittänyt paljastaminen ja rangaistus – tai karkottaminen jos kyse on koskemattomuudesta nauttivasta diplomaatista. Hyvin laajamittainen toiminta voi tietenkin johtaa myös laajamittaisempiin vastatoimiin kuten asianomaisten valtioiden välien huononemiseen ja/tai pakotteisiin; yleensä niiden syynä on kuitenkin muu kuin vakoilun paljastuminen.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset