AnttiKuosmanen

Eurollako sotimaan?

The Financial Timesin kommentaattori Walter Münchau kirjoitti kolumnissaan 26.5.2019, että EU:n pitäisi käyttää euroa geopoliittisena välineenä, sillä sotilaallisen voimaan käyttöön se ei pysty, koska Ranskan kansalliskokous kaatoi suunnitellun Euroopan puolustusyhteisön jo vuonna 1954. Lieneekö The Economist -lehden toimittajalla ollut mielessään tämä Münchaun kolumni kirjoittaessaan pääkirjoitusta lehden numeroon 8.-14.6.2019 Yhdysvaltain murskaavasta ylivoimasta paitsi perinteisessä sotilaallisessa voimassa myös ja erityisesti teknologis-taloudellisin keinoin harjoitetussa voimapolitiikassa? Kirjoitukset houkuttelevat kommentoimaan ja vertailemaan.

Yhdysvaltain 11 lentotukialusten muodostamaa taisteluryhmää hallitsevat maailman meriä. Sillä on mannertenväliset ydinohjukset, muuta ohjusaseistusta, strategiset pommikonelaivastot ja sukellusveneet. Sotilaitakin on vahvuudessa, tosin ei lukumääräisesti yhtä paljon kuin esimerkiksi Kiinalla, mutta paremmin ja sodankäynnin viimeisimmillä keksinnöillä varustettuja. Tiedustelu- ja taistelunjohtojärjestelmät ovat viimeistä huutoa. Kaiken huipuksi koko arsenaali vie kansantaloudesta alle neljä prosenttia vuodessa, ei mitenkään ylivoimaisen suuri rasitus, varsinkin jos talouskasvu pysyy kohtalaisena.

EU:ssa on väestöä enemmän, kansantalouksien yhteenlaskettu koko on samaa luokkaa ja jäsenmaat käyttävät varusteluun melkein puolet siitä mitä Yhdysvallat. Natolla, johon useimmat EU-maat kuuluvat, on yhteiset aluevalvonta- ja esikuntaorganisaatiot siltä varalta ja siihen valmistautuen, että eurooppalaistenkin pitäisi osallistua tositoimiin. Ilman Yhdysvaltojen mukanaoloa eurooppalaisten, jopa Natoon kuuluvienkin, maiden kyky mittaviin sotilasoperaatioihin on kuitenkin osoittautunut heiveröiseksi. Natosta riippumattomiin operaatioihin kykeneminen on vielä heikommalla tolalla, jos niistä ylipäänsä tulisi mitään (en lue mukaan todellista sotaa pienempiä kriisinhallintaoperaatioita). Kaksi perustavanlaatuista syytä: 1) ei ole yhteisesti tunnettua tarvetta luoda todella tehokas sotilaallinen toimintakyky, ja mikä vielä oleellisempaa, valmiutta luovuttaa siihen tarvittavaa toimivaltaa EU:lle; ja 2) niinpä sinänsä melkoiset resurssit ovat kansallisessa poliittisessa ja teknisessä toimivallassa eikä ole mekanismeja, joilla ne otettaisiin yhteiseen, tehokkaaseen käyttöön. Nykyiset artiklat eivät tätä puutetta korvaa.

Kuitenkin on kysyttävä, mitä Yhdysvallat on verrattomalla sotilaallisella suorituskyvyllään saanut aikaan. Sen suurin saavutus taitavat olla ne sodat ja konfliktit, joihin kukaan ei ole uskaltanut sen kanssa ryhtyä. Kylmän sodan aikana menestys kruunattiin Euroopassa, joka tosin pysyi jaettuna, mutta jossa Neuvostoliiton mahti päättyi sen armeijoiden maailmansodassa saavuttamille rajoille, ja kaipa Neuvostoliiton romahtamisenkin voi osaksi panna samaan piikkiin.

Yhdysvaltain todella käymien sotien tuloslaskelma on vähemmän loistelias. Toisen maailmansodan jälkeen on oikeastaan vaikea osoittaa yhtään merkittävää, kiistämätöntä voittoa. Korean sota päättyi ratkaisemattomaan, ja on yhä ratkaisematta. Koreassa sentään puolet maasta ”pelastui” myöhemmin aikaansaadulle demokratialle, mutta Vietnamin sota päättyi selkeään tappioon ja Afganistan on yhä kriisipesäke, josta sikisi muun muassa al-Qaida ja sen myötä 9/11. Irakin ensimmäisessä sodassa Yhdysvallat saavutti rajatun tavoitteensa, mutta toisen seuraukset olivat nopeasta sotilaallisesta voitosta huolimatta katastrofaaliset ja tuottivat muun muassa al-Qaidaakin pahemman ISISin.

Tämä rekordi kertoo siitä, että muutakin tarvitaan kuin sotavoimaa. Tässä on tilaa vain muutaman sellaisen ”muun” identifioimiseen ja kommentointiin.

Teknologia on tietenkin myös perinteisen voiman välttämätön edellytys, niin taloudellisen kapasiteetin luomiseen kuin suoran sotilaallisenkin voiman tuottamiseen. Voimapolitiikan harjoittamisessa on tällaiseen teknologiaan käsiksi pääsyn rajoittaminen tai sen estäminen avainasemassa. Patenttisuoja ei siihen selvästikään riitä, jos vastassa on määrätietoinen julkinen valta, kuten Kiinan tapauksessa on nähty. Koska teknologinen tietämys on länsimaissa pääasiassa tutkimuslaitosten ja yksityisten yritysten hallussa, ”pakotettu” teknologian siirto uhkaamalla markkinoille pääsyn estämisellä tai niiltä karkottamisella on ollut toimiva keino suurelle ja määrätietoiselle maalle. On vaikea arvioida täsmällisesti, miten paljon osaamista on anastettu patentinhaltijoilta suoraan teollisuusvakoilun keinoin, mutta laajaa se lienee. Perinteisten vastatoimien lisäksi kuvaan ovat tulleet sanktiotyyppiset toimet kuten investointien valvonta ja estäminen, samoin kotimaisten (ja ulkomaistenkin) yritysten uhkaaminen, mikäli ne eivät pidäty liiketoimista uhkaaviksi koettujen yritysten kanssa.

Tietoliikenneinfrastruktuuri, jonka näkyvin osa on internet, on niin ikään huomattavalta osin amerikkalaisessa ”komennossa”. Juuripalvelimet, joihin internetin olemassaolo nojaa, ovat miltei kaikki sen maaperällä ja amerikkalaiset yhtiöt hallitsevat, vaikkeivat yksin, sen ylläpitämiseksi ja kehittämiseksi tarvittavaa laite- ja ohjelmistotuotantoa. Amerikkalaisetkaan eivät kuitenkaan ole pystyneet estämään esimerkiksi Kiinaa eristämästä suurta osaa internetistään muusta maailmasta, ja onpa sen avulla pystytty käymään amerikkalaisten itsensäkin kimppuun; ei tosin sen teknologista perustaa horjuttamalla, vaan käyttämällä sitä disinformaation ja poliittisen vaikuttamisen välineenä. Se on siis vähintäänkin kaksiteräinen voimapolitiikan väline.

Rahoitusmarkkinat ovat integroitunein osa maailmantaloutta. Niitä hallitsevat suuret rahoituslaitokset ovat myös valtaosin amerikkalaisia, etunenässä Yhdysvaltain keskuspankki. Vuosien 2008-9 finanssikriisi iski amerikkalaisiinkin pahasti, mutta kuten esimerkiksi Columbia Universityn professori Adam Tooze osoitti vuonna 2018 julkaistussa teoksessaan ”Crashed”, tosiasiassa finanssikriisin selätti Yhdysvaltain keskuspankki toimillaan. Vaikka sen ensisijainen motiivi oli Yhdysvaltain oman pankkijärjestelmän pelastaminen eikä vallankäyttö maailmalla, se oli paljon puhuva esimerkki siitä, mihin Yhdysvallat tällä alalla edelleen pystyy. Eurooppalaiset pankit menettivät senkin vähän johtoasemastaan, joka joillakin niistä oli ennen kriisiä ollut. Ilman kriisiäkin Yhdysvaltain ”exorbitant priviledge”, jonka muodostaa sen rahoitusmarkkinoiden koko, monipuolisuus ja ”syvyys” eli maksuvalmiiden arvopapereiden määrä, sekä dollarin asema maailmankaupan laskutus- ja reservivaluuttana, on edelleen murskaava. Niinpä uhkaaminen dollariin perustuvan maksuliikenteen ulkopuolelle sulkemisella on kova ja tehokas pakote, koski se maita, yrityksiä tai yksilöitä.

Euroalueen kansantalouksien yhteenlasketun koon (vältän tietoisesti puhumasta EU:n tai euroalueen taloudesta, koska sellaista ei aidosti ole) puolesta euro voisi periaatteessa nousta ellei dollarin rinnalle niin kuitenkin todella merkittäväksi maailmankaupan maksu- ja reservivaluutaksi. Ainoa maailmanlaajuisesti merkittävä eurooppalainen rahoitusmarkkinatoimija onkin Euroopan keskuspankki. Tähän asti se on kuitenkin joutunut käyttämään resurssinsa itse euroalueen pystyssä pitämiseen, eikä Münchaun kuuluttaman ”euroaseen” käyttämiseen ole ollut juuri mahdollisuuksia. Raha-asetta ei ole ylipäätään Euroopassa mielletty voimapolitiikan välineeksi. En usko tämän muuttuvan ilman, että EU:sta (tai euroalueesta, mikä on vielä epätodennäköisempää), tulee aito poliittinen yhteisö. Se ei ole näköpiirissä.

Kansainväliseen rahoitusjärjestelmään kuuluvat pääoman ja investointien muodostamien rahavirtojen välittämiseen tarvittavat tekniset järjestelmät, tunnetuimpana SWIFT (Society for Worldwide Interbank Financial Telecommunication). Ne ovat ikään kuin vaivihkaa muodostuneet aivan välttämättömiksi teknisiksi alustoiksi, joihin kansainvälinen liiketoiminta ja yksityisten ihmistenkin rahansiirrot nojaavat. Amerikkalaisilla on tämänkin järjestelmän avaimet käsissään, ja vaikka halua vapautua tästä riippuvuudesta on varsinkin presidentti Trumpin aikana ilmaantunut, ei mitään todellista kilpailijaa SWIFTille ole noussut.

Edellä mainittuja taloudellisen voimapolitiikan välineitä voi verrata tulleihin, joilla Yhdysvallat on alkanut uhata ja joita se on myös asettanut Kiinaa vastaan ja uhannut asettaa muitakin, myös liittolaisiaan vastaan. Hyvin korkeat tullit aiheuttaisivatkin suurta vahinkoa, mutta suurta vahinkoa ne aiheuttaisivat myös asettajalleen. Suurempi kuin niiden suoranainen taloudellinen haittavaikutus onkin se, että niiden käyttö ja niillä uhkaaminen välittämättä mitään kansainvälisen kaupan säännöistä romuttaa luottamusta maahan, joka niin tekee, ja koko järjestelmää, joka on muutenkin hiljalleen rappeutumassa suurvaltojen (ja tässä kohden EU:takin voi pitää jonkinlaisena suurvaltana) preferenssiblokkeihin. Päinvastoin kuin presidentti Trump on pröystäillyt, kauppasotaa, ainakin jos sillä tarkoitetaan tariffisotaa, ei ole helppo voittaa, vaan siinä kärsivät väistämättä tappioita niin hyökkääjät kuin puolustajat.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

6Suosittele

6 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (6 kommenttia)

Käyttäjän AmosAhola kuva
Amos Ahola

Hyvä kirjoitus, tässä on myös hyvä muistaa, että euroasetta on käytetty Kreikan hallitusta vastaan.

http://amosahola.puheenvuoro.uusisuomi.fi/199513-a...

"Kreikan kriisi on osoittanut sen, että pankeista on tullut armeijaan verrattavia ulkopolitiikan työkaluja, joka on myös merkittävältä osin syynä siihen, että amerikkalaisten ja europankkien ei annettu kaatua vapaan markkinatalouden oppien mukaisesti."

Käyttäjän IonMittler kuva
Ion Mittler

Kyllä USA on saanut sotavoimillaan turvattua taloudellisia intressejään eri puolilla maailmaa, ja kiistattomana ykkös-asiana onnistunut torjumaan Neuvostoliiton yritykset kommunismin saattamiseksi valtaan kaikkialla maailmassa voimakeinoin, sen jälkeenkin ja huomattavasti kyseenalaisemmalla oikeutuksella kaatanut useita vasemmistolaisia hallituksia, taivutellut valtion toisensa jälkeen harjoittamaan talouspolitiikkaa jonne USA:n vienti on tervetullutta, jne.

Käyttäjän AnttiKuosmanen kuva
Antti Kuosmanen

Euroasetta ei ole käytetty Kreikkaa vastaan. Ylipäätään aseita ei käytetä omia vaan vihollisia vastaan, ja Kreikka on ”oma”. Kreikkaa ei tosin olisi koskaan pitänyt ottaa mukaan euroalueeseen. Kun se sinne kuitenkin otettiin ja se, siis Kreikan valtio, käyttäytyi vuosikaudet holtittomasti, se menetti maksukykynsä ja joutui siihen kurimukseen, jossa se yhä on, vaikka akuutti kriisi onkin väistynyt. Voidaan kyllä perustellustikin väittää, että Kreikan velkakriisi olisi voitu hoitaa pienemmin kärsimyksin Kreikalle mitätöimällä osa sen veloista (vaikka osahan niistä kyllä mitätöitiinkin, mutta se naamioitiin pitkiksi maksuajoiksi ja olemattomiksi koroiksi), mutta kannattaa myös muistaa Kreikan taloushistoriaa pidemmältä ajalta.

Vaikka sekin unohdettaisiin, että Kreikka on ollut Euroopan pahin velkansa maksamatta jättäjä viimeisten parin sadan vuoden ajan, se on saanut koko EU-jäsenyytensä ajan suuria alue- ja rakennetukia (suuruusluokkaa 2-3 prosenttia bkt:stään vuosittain) eikä niitä tosiaankaan ole käytetty talouden modernisointiin, vaan ne ovat kadonneet ties minne. Sanoivatpa talousteoriat mitä tahansa, ainakin minä tunnen tiettyä myötämieltä saksalaisia kohtaan, jotka saivat tästä lopulta tarpeekseen ja päättivät, että nyt riittää. Bulevardikommunisti Varoufakisin arrogantit luennot Saksan valtiovarainministeri Schäublelle tuskin asiaa auttoivat. Tahraksi heidän kilpeensä jää, että omat, Kreikkaa rahoittaneet pankit pääsivät liian helpolla.

Käyttäjän mukitalo kuva
Veikko Mäkitalo

Suuresti ihmettelen sitä paskan määrää, mitä USA saa niskaansa pelastamiltaan !-2 maailmansota valtioilta. Ei riittänyt omahyväisiltä ranskalaisilta Eurot kun piti opettaa libyalaisia vaan jo huudettiin "pahaa sutta" talkoisiin, ohjukset laarissa loppu. Vietnamissakaan ranskalaisilta ei löytynyt "munaa" hoitaa talonpoikia hassuissa vaatteissaan. Ranskan sotilaalliset saavutukset ovat verrannollisia Italian vastaaviin opuksen opuksien ohuuteen.

Olen pettynyt Kuosmasen blogiin, ymmärtäen kuitenkin hänen asemansa entisenä diplomaattina, minä voin kuitenkin revitellä eri tavalla. USA:n demonisointi sopii hyvin viimeaikaisiin konflikteihin, toisaalta vastarannankiisket voisivat moittia USA:n sekaantumista Euroopan valtataisteluun eli toiseen maailmansotaan. Jos Lindberg natseineen olisisaanut pidettyä USA: erillään sodasta, saattaisi äänisen allot huuhdella suomalaista lauttaa, jolla palaa juhannuskokko paraikaa.

Käyttäjän Keijo Lindgren kuva
Keijo Lindgren

Toinen maailmansota ehkä juuri opetti USAlle että maapallolla on paljon mahdollisuuksia siksi levitti sotilaansa eri tukikohtiin ympäri pallon.
Kiina, Iran ja Venäjä vaan ovat toivottoman tottelemattomia.
Irak ei ollut selvästi tottelematon.

Juha Pursiainen

Suomessa suojellaan pankkijärjestelmää "sadan vuoden pankkisalaisuus" lailla, ja muualla euroopassa vieläkin järeämmillä tavallilla pankkisalaisuusjärjestelmillä.

Koska nykypäivässä rahat ovat "Viides valtiomahti", niin miksi tätä mahtia suojellaan piiloon kansalta?

Kun järjestelmät vaativat säilyäkseen "salaisuuksia", niin mitä kansa tekee salaisuuksien vyyhdeillä kun se vaeltaa pimeydessä keskellä näkymättömiä verkkoja.

Eurooppalaista tietoisuutta on todella vaikea kokea sekä tiedostaa, kun vanhan mantereen syvissä rivistöissä kukaan ei saa tietää yhtään mitään!

Salaisissa maailmoissa ei kerrota hyviä tarinoita, kuten meillä ihmisillä on aikojen alusta ollut tapana tehdä leirinuotion valossa.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset