AnttiKuosmanen

Kaupungit ja maaseutu – vae victis?

Vuonna 390 (tai 387) eea. gallialaisten senonien päällikkö Brennus voitti Rooman sotajoukon ja nämä joutuivat maksamaan raskaat lunnaat. Eikä siinä kaikki. Gallit pettivät lunnaiden punnituksessa, ja kun roomalaiset siitä valittivat, Brennus viskasi miekkansa vaakaan ja sanoi kuuluisat sanansa: Vae victis! Voi voitettuja! Kotimaisempaa perua on kauan sitten televisiohaastateltu kansanmies, joka sanoi näin: ”Diktatuurissa vähemmistö sortaa enemmistöä. Demokratiassa enemmistö sortaa vähemmistöä, ja voi sitä vähemmistöä!”. Jos pormestari Jan Vapaavuori lukisi kirjoituksiani, hän ei varmaankaan pitäisi siitä, että edellä olevat anekdootit muistuivat mieleeni hänen sote-uudistuspuheistaan ja niiden tueksi kokoamastaan suurten kaupunkien junttahankkeesta. Niistä tuo mielleyhtymä kuitenkin syntyi, tai ehkä oikeastaan siitä voitonvarmuudesta, joka Vapaavuoren olemuksesta heijastuu.

Eduskuntavaalien tuloksen selvittyä esitettiin pohdiskelua siitä, mistä perussuomalaiset haalivat kannatuksensa (professori Sami Moisio, HS 27.4.2019) ja siihen liittyen urbanisaatiosta ja kaupunkien ja maaseudun suhteesta. Tästä olen itsekin yhtä ja toista näillä palstoilla lausunut. Ilmiö ei ole vain suomalainen vaan yleismaailmallinen. Ranskassakin niin sanottujen keltaliivien mielenositusten taustalla on suurkaupunkien ulkopuolisten alueiden kuihtuminen, vaikka väkivaltaiset anarkistit ovatkin kaapanneet heidän mielenosoituksensa hävittämisvimmansa välineeksi.

Kaupunkien ja maaseudun kontrasti on ollut olemassa niin kauan kuin on ollut kaupunkeja, ja ihmisten välistä eriarvoisuutta varmaankin niin kauan kuin ollut eriytyneitä taitoja ja työnjakoa. Yhteiskunnan eri kerrokset ovat kyllä riippuvaisia toisistaan. Kaikki tarvitsevat ravintoa ovat siksi riippuvaisia sen tuottajista. Kaikki tarvitsevat turvaa vihollisia ja rikollisia vastaan ja ovat siksi riippuvaisia sen tuottajista. Kaikki tarvitsevat suojaa luonnonvoimia vastaan ja ovat riippuvaisia niistä, jotka osaavat sitä järjestää.

Sotilaiden elämän ja hyvinvoinnin riippuminen maata viljelevien talonpoikien tuottamasta ruoasta ei kuitenkaan estänyt ensin mainittuja alistamasta viimemainittuja. Molemminpuolinen riippuvuuskin on harvoin tasavertaista eikä automaattisesti poista ristiriitoja. Se voi tuottaa ja tuottaakin myös kaunaa ja katkeruutta, ja se voi tuottaa ja myös tuottaa ”uhrin syyllistämistä”, tarvetta todistaa, että alistetut, ”luuserit”, ovat itse syypäitä kohtaloonsa. Sellainen asenne ei ole nykypäivänä poliittisesti korrekti, mutta pinnan alla se elää, ja tunkee näkyviinkin esimerkiksi sosiaalisen median kautta. Sen voi myös aistia muodikkaissa näkemyksissä, että vanhat poliittiset, luokkajakoon perustuvat erot ovat korvautumassa avointa, modernia maailmaa kannattaviin ja ”eristäytyjiin”.

Kaupunkiväestön ymmärtämys ja myötätunto maaseutua ja sen asukkaita kohtaan ehtyy entisestään. Perinteisten vierastamissyiden lisäksi on ilmaantunut ympäristöllinen. Osittain kyse on varmaankin aidosta uskosta, että siellä ympäristörasituksen pahimmat lähteet sijaitsevat, mutta osittain on vaikea välttää tunnetta, että on haluttu vältellä omasta elintasosta ja elämäntavasta luopumista kohdistamalla huomio maaseudulla kertyvään hiilikuormitukseen, niihin ”toisiin”. Miksi muuten melkein kuin ehdollisena refleksinä uusiin tietoihin ilmaston lämpenemisen seurauksista aina hyppäävät esille maatalouden päästöt, turpeen käyttö, ja nyt viimeksi metsien hiilinielujen vaarantuminen hakkuiden takia? Onhan niillä merkitystä, mutta Suomessa ne ovat kuitenkin vain neljännes kokonaispäästöistä.

Maaseudun ja kaupunkien vastakohtaisuus on kuitenkin muuttumassa siitä mitä se on historiallisesti ollut. Ensimmäistä kertaa maailmanhistoriassa kaupunkiväestö on määrältään suurempi kuin maaseutuväestö, ja kehittyneissä maissa maaseudulla asuu enää pieni vähemmistö (… ja voi sitä vähemmistöä!). Uusinta uutta on se, että suurkaupungit, Suomessa Helsinki ympäristöineen, ovat eriytymässä kaikista muista. Kuvaavaa on, että ennusteiden mukaan vain kolme seutukuntaa Suomessa kasvaisi muutaman vuosikymmenen kuluttua.

Jokin aika sitten uutisoitiin Ylessä, että uusmaalaiset ovat miehittäneet runsain mitoin opiskelijapaikkoja muun maan yliopistoissa, varsinkin Lapin yliopistossa Rovaniemellä. Toimittajan mieleen oli tästä tullut kysymys, pitäisikö siis opiskelupaikat siirtää pois noista yliopistoista. Uusmaalaiset haastatellut eivät sitä tässä yhteydessä olleet ajamassa, pitipä jokunen jopa hyvänä sitä, että hekin saisivat tuntumaa siihen, millaista elämä muualla on. Mutta toimittajan mieleen tullut kysymys on oireellinen ja muistuttaa iäkkäämpiä meistä siitä, miten ankarasti varsinkin Helsingin yliopistoväki aikoinaan vastusti korkeakoulujen perustamista muualle maahan. Poliittisesti korrektien argumenttien taustalla kuului selvästi raaka etuajattelu, lahjakkuusreservien kahmiminen maalta pääkaupunkiin.

Vakoiluromaaneistaan kuuluisa brittikirjailija John le Carré antoi päähenkilönsä George Smileyn sanoa (teoksessa ”Smiley’s People, julk. 1979), että ”we don’t mind supporting lost causes once they are fully lost. Not before”. Hän tarkoitti Baltian maita, ja nykytiedon valossa on ironista, että eivät ne olleetkaan ” lost cause”. Entä maaseutu, onko se siinä määrin ”fully lost”, että sympatiaa alkaisi herua? Siltä ei näytä, eikä Suomessa olla brittejä.

Edellä esittämäni valossa ei yllättäne se, että en usko mantramaisen hokeman kaupunkien ja maaseudun vastakkainasettelun keinotekoisuudesta ja niiden keskinäisriipuvuudesta yhtään auttavan. En myöskään usko koko maan asuttuna pitämisen tarpeeseen vetoamisen tehoavan, vaikka sitä perustellaan sinänsä pätevillä turvallisuussyillä. Vielä vähemmän auttaa vetoaminen moraalis-eettisiin periaatteisiin kuten jokaisen oikeuteen valita asuinpaikkansa tai julkisten palvelusten saatavuuteen.

Vahvempi argumentti syrjäseutujen asutuksen – tai ainakin tieverkon – säilyttämisen puolesta on Suomessa (mutta ei kovin monessa muussa paikassa maailmassa) metsäteollisuuden puun saanti. Metsät tulevat aina sijaitsemaan maaseudulla ja vaikka niitä jalostavat tehtaat siirrettäisiin sieltä pois – kuten on suurimmaksi osaksi tapahtunut (ainakin ne on siirretty satamien läheisyyteen) – tarvitaan infrastruktuuri puun keräämiseen ja kuljettamiseen. Maaseudun työllisyyttä ylläpitänyt puunkorjuutyövoima (toki myös maatalouden tarvitsema työvoima) on supistunut pieneen murto-osaan siitä mitä se oli muutama vuosikymmen sitten eikä enää ylläpidä maaseudun asukasmäärää, joten teiden rakentaminen ja kunnossapito on entistä enemmän vain tämän yhden tarpeen sanelemaa. Siihen nojaa myös vapaa-ajan asutus.

Puuraaka-ainetta saa ulkomailtakin, mutta suomalaisten metsien asema on sen suhteen kuitenkin turvatumpi kuin maatalouden, koska pohjoinen havupuusellu on laadultaan ylivoimaista ja kilpailukykyistä ilman julkista tukea. Puun käytön monipuolistuminen, mihin on öljyn ja maakaasun korvaamistarpeen takia yhä suurempi tarve ja jolle teknologian kehittyminen luo uusia mahdollisuuksia, korostaa entisestään puun tärkeyttä. Maataloustuotanto taas on Suomessa mahdotonta ilman tukia. Riippuvuus ulkomaisesta ruoasta (tai sen raaka-aineista) olisi riskialtista sekä turvallisuuspoliittisesti että tulevaisuudessa ympäristösyistä, mutta näiden uhkien ennakoinnissa ei ainakaan vielä huomio näytä kohdistuvan ruoan tuotannon edellytysten säilyttämiseen Suomessa, vaan kehitysmaiden avustamiseen (kiistämättä tässä sen oikeutusta).

Ympäristö- ja väestöpaine voi nostattaa maataloustuotteiden maailmanmarkkinahintoja jyrkästikin, jopa tasolle, jolla tuottaminen olisi Suomessa kannattavaa ilman valtion tukea. Suuri pinta-ala ja pieni väestö muuttuisivat silloin valttikortiksi. Tällainen maailman muutos toisi kuitenkin mukanaan muitakin kuin myönteisiä muutoksia: sotia, valtavia pakolais- ja siirtolaismassoja, jopa aluevaltausten uhkan. Käänne voi myös jäädä tulematta, jos esimerkiksi ruoan tuotanto käy mahdolliseksi ilman maatalousmaata. Tällaisten näkymien varaan ei siis voi jäädä.

Oli miten oli, tuli mitä tuli, perustavaksi lähtökohdaksi olisi maaseudulla parasta ottaa omillaan toimeen tuleminen ja luopua ulkopuolisen tuen, saati emotionaalisen myötätunnon, varaan perustuvan tulevaisuuden suunnittelusta. Saatavilla olevaa tukea ei tietenkään ole syytä jättää käyttämättä, mutta olisi ehdottomasti vältettävä houkutus liukua yli sen rajan, jonka jälkeen toimeliaisuus ei enää tulekaan toimeen ilman tuota tukea. Oma apu paras apu, varsinkin kun se on ainoa apu.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

5Suosittele

5 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (5 kommenttia)

Käyttäjän Luntatupaan kuva
Pertti Väänänen

Nykyisen kehityksen jatkuessa asutus keskittyy Uudellemaalle mitä suuremmassa määrin. Tällöin maaseudun ongelmat ratkeavat ikään kuin itsestään.

Uudenmaan poliittista painoarvoa käyttäen Itä- ja Pohjois-Suomi tyhjennetään vähitellen. Varsinainen maataloustuotteita tuottava maaseutu tullee sijoittumaan tulevaisuudessa Vaasa-Tampere-Kotka linjan alapuolelle. Ko. linjan yläpuolinen alue muodostunee lähinnä kaivos- ja metsätalousalueeksi.

Mitä sitten tulee yliopistoihin. Ne voivat jatkaa aivan hyvin nykyisissä sijoituspaikoissaan. Maailman parhaat yliopistot eivät useinkaan sijaitse metropolialueilla vaan hieman syrjempänä.

Käyttäjän JiriNieminen kuva
Jiri Nieminen

Mikä tämän kirjoituksen – käyttääkseni toimittajien slangia – kärki oli?

Toisaalta esitetään, että nyt elettäisiin jotain uutta tilannetta, mutta sitten ei kuitenkaan.

Esimerkiksi eikö Suomen poliittisen järjestelmän erikoisuus verrattuna vaikka Saksaan tai toisiin Pohjoismaihin selity maalaisliiton perinteellä: Suomessa ei ole ollut ainoastaan vasemmisto vs. oikeisto -ulottuvuus vaan myös kaupunki vs. maaseutu -ulottuvuus, siis jo modernin poliittisen järjestelmän muotoutumisesta eli 1800-luvun lopulta lähtien.

Ja mikä taas selittää maalaisliiton perinnettä, niin pitänee mennä konventikkeliplakaatiin ja herätyskristillisyyteen ja kuinka eri tavoin siihen suhtauduttiin Ruotsissa ja nykyisen Suomen alueella 1700- ja 1800-luvuilla.

Toisin sanoen maaseutua on nähty moraalisempana kuin kaupungit kun taas ennen uskonpuhdistusta kaupungeissa sijaitsivat piispanistuimet, mitkä tulkitsivat oikeaa kristillisyyttä ja maalaiset olivat pakania tai siis eikö sana paganus juonna jostain heinähatusta?

Käyttäjän Luntatupaan kuva
Pertti Väänänen

"Toisin sanoen maaseutua on nähty moraalisempana kuin kaupungit kun…"

Tämä maaseudun väitetty korkeampi moraali on lähinnä maalaisliiton propagandaa, jota se levitti 1950-luvulla. Jokainen, joka on vähääkään perehtynyt 1800-luvun kirkonkirjoihin (ns. lastenkirjat´), tietää, että jo 1800-luvun keskivaiheilla maaseudulla elettiin aikamoista elämää.

Käyttäjän JiriNieminen kuva
Jiri Nieminen

1920-luvullakin maalaisliitto vastusti varusmiesten sijoittamista kasarmeille, koska se vie maaseudun terveessä ilmapiirissä kasvaneet nuoret kortinpeluulle ja viinalle.

Maalaisliitto kannatti suojeluskuntia ja äkseerausta pelolla heinänteon ohessa, siis Sveitsin mallia.

Käyttäjän MarttiHaverinen kuva
Martti Haverinen

Maaseutu on hauras teollinen kompleksi, jota koskevat kuljetusinfran, rahoituksen ja teknologian saannin rajaehdot. Ajattelen tässä lähinnä teollistuneen alkutuotannon toimintaedellytyksiä.
Ajatus, että maaseutu olisi jotenkin omillaan toimeentuleva, ei enää tänä päivänä pidä paikkaansa. Ei sen jälkeen, kun traktorit korvasivat hevosen ja maito alettiin jalostaa meijereissä ja liha teurastamoissa. Samoin, kun metsätalous ei enää pyörinyt metsureiden voimin ja puun vesikuljetukset siirtyivät historiaan.
Mutta jos maaseutu menetetään, mitä kaupungeista jää?

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset