AnttiKuosmanen

Kauneus on katsojan silmässä mutta kaikkea rumaa ei tarvitse pitää kauniina

”Beauty is in the eye of the beholder” eli suomeksi – kerrankin on osattu kääntää kauniisti ja alkuperäinen sanoma säilyttäen: ”kauneus on katsojan silmässä”. Ja niinhän se on, eikä se koske vain silmällä havaittavia asioita. Kauneus ja rumuus, se mikä ”resonoi”, aiheuttaa positiivisen tai negatiivisen tunne-elämyksen, on subjektiivista. Se ei kuitenkaan ole pelkästään individualistista, vaan siihen vaikuttavat elinympäristö ja aika jota ihminen elää, lapsuudessa ja nuoruudessa koetut elämykset, jotka ”sosiaalistavat” kuten termi kuuluu, yksilön yhteisöönsä.

Nämä ajatukset tulivat mieleen kun luin Helsingin Sanomissa 26.5.2019 julkaistun laajan jugend-rakennustyyliä Helsingissä käsittelevän artikkelin. Oikeastaan ne eivät tulleet mieleen itse rakennustyylistä, vaan siitä miten nykyajan arkkitehdit siihen ja ylipäänsä perinteisiin suhtautuvat. Viattomimmillaan välinpitämättömästi, pahimmillaan vihamielisesti. Ja aina ylenkatseellisesti.

Kauneuskäsitykset ovat erilaisia eri kulttuureissa ja ovat vaihdelleet eri aikakausina, se on ilmiselvää. Mutta on kuitenkin sellaistakin mikä on kauniina kestänyt, suorastaan sivilisaatiosta toiseen: Egyptin pyramidit ja temppelit, Kiinan ja muiden Kaukoidän kulttuurien palatsit, luostarit ja pagodit, mayojen pyramidit ja inkojen Machu Picchu, Kreikan Akropolis ja Rooman foorumit, Konstantinopolin Hagia Sofia, goottilaiset kirkot, ja ehkä viimeisimpinä kauneutensa vuoksi ajattomana esimerkkinä 1800-1900 -lukujen taitteen art nouveau, josta tuo mainittu jugend-tyylikin on yksi variaatio.

Mikä on oman aikamme – joka meille iäkkäämmille merkitsee suunnilleen aikaa toisesta maailmansodasta eteenpäin – anti tähän tuhansien vuosien saatossa kestäväksi osoittautuneeseen kauneustraditioon?

Yksi sitä luonnehtiva asia on valtava vanhan repiminen ja uuden rakentaminen sen tilalle. Sinällään tämä ei kuitenkaan vielä ole uutta ja ainutlaatuista. Uutta on rakennettu kautta aikojen repimällä ensin vanhaa sen alta. Silloin kun tuloksena on ehjä uusi kokonaisuus, se voi olla omalla tavallaan tyylikäs ja suurenmoinen, vaikka olisi samalla ihmisen kokoiselle olennolle kylmä ja hirveä kuten Manhattan, Shanghai, Hongkong tai Singapore, vain muutaman esimerkin mainitakseni.

Helsinki-niminen pikkukaupunkikin on saattanut olla jossain vaiheessa 1900-lukua suhteellisen sopusuhtainen, jugend-tyylin luonnehtima kokonaisuus, jonka alta oli tietenkin revitty vanhaa puutalorakennuskantaa. Mutta vaikka jugend-rakennuksia on Helsingissä satamäärin jäljellä, se ei enää kaupunkia tyylillisesti leimaa eikä edes kaunista. Miksi ei? Siksi, että kaupunkikuvan – kuten tietysti mikä tahansa rakennetun ympäristön – kauniiksi tekemiseen tai kauniina säilyttämiseen ei riitä mikään yksittäinen rakennus tai siellä täällä olevat yksittäiset rakennukset. Sen ratkaisee kokonaisuus, ja juuri se on perusteellisimmin tuhottu.

Silloin tällöin ja varsinkin takavuosina oli tavallista, että jostakin alueesta, jota parhaillaan revittiin ja rakennettiin uusiksi funktionalismin pahimmilla betonibrutalistisilla luomuksilla, nousi äläkkä jostain yksittäisestä perinteisen tyylin rakennuksesta. Niinpä sitten jätettiin tämä yksi rakennus purkamatta. Mutta kun se jäi kyyristelemään itseään monta kertaa suurempien kerrostalojen varjoon, tulos oli loppujen lopuksi surkeampi kuin jos sekin olisi purettu ja tehty kokonaan yhtenäinen betonibrutalismin bunkkeri.

Toisesta ääripäästä on myös esimerkkejä. On aloitettu tyylillisesti ehjän alueen tuhoaminen repimällä alas yksi talo ja ehditty rakentaa sen tilalle betonibrutalismin mukainen uusi rakennus, joka rikkoo alueen eheyden mitä räikeimmällä tavalla. Nousee meteli, niin suuri meteli, että alueen ”uudistaminen” täytyy jättää siihen. Vanhaa, ehjää kokonaisuutta ei kuitenkaan haluta tai ehkä enää voidakaan palauttaa ja uusi, kokonaisuuden pilaava betonirumilus jää paikalleen.

Kolmas esimerkki sopusuhtaisuuden ja harmonian tuhoamisesta on Helsingin ydinkeskusta Oopperatalosta Finlandia-talon, Musiikkitalon, Kiasman ja Sanoma-talon kautta kaartaen takaisin radanvartta Töölönlahdelle. Yksi rakennuksista, Finlandia-talo, on itsessään tyylikäs ja sen verran kaukana Töölön myöhäisjugendista ettei sitä häiritse, ja uusi kirjasto Oodikin menettelee omana itsenään, mutta kaikki muut rakennukset ovat yksilöinä rumia ja sieluttomia, ja koko paketti, myös yksilöinä kelvolliset, keskenään yhteensopimattomien pytinkien sekasotku.

Neljäs esimerkkini koskee arkkitehtien suhtautumista perinteiseen ympäristöön sopeutuvaan uusrakentamiseen, ja siitä löytyy yksi todiste myös yllä mainitsemastani Hesarin jutusta. Muitakin todisteita on, aina Englannin kruununprinssi Charlesia myöten. Häntähän on vuosia ellei vuosikymmeniä pilkattu hänen tohdittuaan moittia nykyaikaista rakennustyyliä ja kaivattuaan myös uusrakentamiseen vanhan kanssa sopusoinnussa olevaa. Sama on kaiku askelten täälläkin. Uusissa rakennuksissa ei saisi mukailla vanhaa, koska se ei muka ole ”aitoa”. Koska asunnot ja toimistot, jotka ovat rankennusten sisäosissa, on rakennettava nykyisten standardien ja määräysten mukaisiksi, ei rakennus myöskään ulospäin saisi muistuttaa vanhaa.

Jos tällaisia puhuvat arkkitehdit tarjoaisivat rakennuksia, jotka pystyisivät kauneudellaan kilpailemaan vanhojen kanssa ja samalla sopeutuisivat ympäristöönsä, tuskinpa kenelläkään olisi mitään huomautettavaa. Mutta ei heillä niitä ole, vaan se mitä tarjotaan, jatkaa betonibrutalismia ja entisen kanssa räikeässä ristiriidassa olemisen ihannointia.

Viimeisin tämän brutalismin ihannoinnin ilmenemismuoto ovat toisaalta Blade runner -dystopiaelokuvasta ilmeisesti mallia ottaneet rakennusryppäät, joista karmeimmalta näyttää Tapiola, ellei nyt sitten Pasila vielä lyö sitä laudalta, ja toisaalta pilvenpiirtäjien rakentamisvimma maassa, jossa siihen ei ole minkäänlaista todellista tarvetta. Todellisten suurkaupunkien ”housing projectien” eli slummeiksi rappeutuneiden sosiaalisten ongelmakeskittymien peräänkö niiden suunnittelijat haikailevat, vai onko kyse vain kilpailusta siitä, kenellä se on suurin?

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

3Suosittele

3 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän HenrikVlimki kuva
Henrik Välimäki

Mitä luultavimmin kokonaisuuksien hallinta ei kuulu nykyiseen yksilökeskeiseen, liberaaliin ja kaupalliseen kulttuuriin, jolle "anything goes"- postmodernismiksi kutsuttu ajattelusuunta avasi tien, jolta ei näytä olevan paluuta. Moderni arkkitehtuuri jatkaa itsensä etsimistä luoden muutaman vuoden väliajoin uuden tyylin, tai hetkellisen vau-elämyksen löytämättä mitään kestävämmäksi koettavaa, tai ns. tavallista ihmistä puhuttelevaa. Eikä uusia sivistyneitä keisareitakaan ole näköpiirissä, ei ainakaan liikemaailman taholla.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset