EU ja Ranska-Saksa -akseli
Jean Monnet visioi Euroopan integraation Ranskan ja Saksan kumppanuuden pohjalle. Hänen motiivinsa eivät varmasti olleet pelkästään ihanteelliset, sillä Saksan uudelleen nousu ja vaaraksi muodostuminen eivät suinkaan olleet olemattomia huolia 1940-50 -lukujen vaihteessakaan, eivät edes Saksassa. Vuosisataisen kilpailun ja vihollisuuden (joka ulottui kauas Saksan valtakunnan syntymistä edeltäneisiin aikoihin), poistamiseen oli kuitenkin paitsi reaalipoliittisia myös syvästi eettisiä perusteita.
Monnet’n muistelmista selviää, että konstruktiossa olisi kuulunut olla myös Ison-Britannian. Benelux-maat ja Italia olivat viime kädessä toissijaisia, vaikka ei niiden mukaan ottamiseen varsinaista estettäkään ollut. Iso-Britannian EY-jäsenyys jäi odottamaan 1970-lukua emmekä siis koskaan kokeneet asetelmaa, jossa nämä kolme maata olisivat enemmän tai vähemmän tasaveroiselta pohjalta muodostaneet Euroopan integraation ytimen. Näkemättä jäi tietysti sekin, olisiko sellaisesta asetelmasta mitään tullut.
Ranskan ja Saksan muodostama ydin kuitenkin toimi, on toiminut näihin päiviin asti, moottorina, jonka varassa integraatio on suuntansa ottanut ja rajansa kohdannut. Jo kauan ennen kuin Suomen vuoro tuli, muodostui myös meillä Euroopan integraatiota työkseen tai harrastuksekseen seuraaville käsitys, että mitä nuo kaksi kumppanuudestaan huolimatta niin erilaista ja eri asioita tavoittelevaa maata pystyivät keskenään sopimaan, se ei voinut olla kovin paha asia muillekaan. Eikä useimmiten ollutkaan, varsinkin kun ne, ja varsinkin Saksa, kahdestaankin toimiessaan ottivat huomioon myös ne muut, jotka olivat lopullisia päätöksiä EU:ssa tekemässä.
On kuitenkin seikkoja, jotka pakottavat kysymään, voiko Ranska-Saksa -akseli enää tuottaa tuloksia samaan tapaan kuin ennen. Itse listaisin niitä viisi.
Ensinnäkin, natsimenneisyyden ja hävityn sodan takia Saksa oli isommasta koostaan huolimatta akselin kakkosmaa. Ainakaan se ei hevin asettunut avoimesti vastustamaan Ranskan tahtoa ja oli valmis rahoittamaan yhteisöä, ja yhteisön myötä Ranskaa. Esimerkiksi Ranskan maataloutta EU:n yhteisen maatalouspolitiikan ja kauppapolitiikan keinoin. Yhdistymisen myötä Saksa kasvoi niin suureksi, että tasaveroisuuden fiktiota alkoi olla yhä vaikeampi ylläpitää. Vähitellen ovat lisäksi Saksassa väistyneet sukupolvet, jotka kantoivat sieluissaan synkän menneisyyden taakkaa, ja vaikka Saksassa yhä tehdään yllättävänkin paljon henkistä tilintekoa menneisyydestä, on selvää, että koko- ja voimasuhde-ero ei voi olla vaikuttamatta yhä selvemmin sen kykyyn ja haluun myötäillä Ranskan EU-poliittisia pyrkimyksiä.
Toiseksi, EU ei ole enää kuuden, ei yhdeksän, ei kahdentoista, ei viidentoista, vaan 28 maan unioni, ja vaikka se ehkä muuttuu 27 maan unioniksi, entiset ajat eivät kuitenkaan palaa. Tällaisessa joukossa ei yksinkertaisesti ole mahdollista ajaa läpi kahden maan keskenään sopimia ratkaisuja entiseen tapaan, vaikka kaikki jäsenmaat olisivat integraation suhteen kutakuinkin yhtä myönteisiä.
Kolmanneksi, kaikki jäsenmaat eivät tosiaankaan ole integraation suhteen kutakuinkin yhtä myönteisiä. Jokainen laajentuminen on monimutkaistanut päätöksentekoa, mutta kvalitatiivinen hyppäys tapahtui Itä-Euroopan entisten kommunistimaiden tultua jäseniksi. Hankaluuksien esille tulo kesti pidempään kuin olisi voinut luulla, mutta esille ne kuitenkin tulivat kuten Puolan, Unkarin, Romanian ja ehkä hieman pienemmässä määrin Tšekin, Bulgarian ja Slovakian tapaukset todistavat.
Neljänneksi, myöskään ”vanhat” jäsenmaat, edes perustajajäsenet, edes Ranska ja Saksa, eivät ole entisellään. Niiden yhteiskuntakehitys on mullistanut poliittisia asetelmia, joissakin jopa koko perinteisen puoluekartan. Tilalle nousevat ja jo nousseet voimat kyseenalaistavat aivan keskeisimpiäkin unionin perusteita aina sen hajottamispyrkimyksiä myöten. Tällaisissa oloissa on kyseenalaista, pystyvätkö Ranska ja Saksa enää ylipäätään sopimaan sellaisesta minkä voisivat tuoda koko unionin päätettäväksi. Jos ne jostakin pystyvät sopimaan, on kyseenalaista, onko se enää mittakaavaltaan sellaista, millä on todellista reaalista merkitystä suhteutettuna EU:n haasteisiin ja uhkiin. Ja jos olisikin, muiden jäsenmaiden saaminen hyväksymään sellaisia päätöksiä on yhä epävarmempaa.
Viidenneksi, samalla kun kaikki edellä oleva vaikeuttaa niin suunnan valintaa kuin päätöksiä valittuun suuntaan menemiseksi, ulkopuolinen maailma on muodostumassa EU:n kannalta yhä hankalammaksi. Yhdysvallat, jonka tuki oli hyvin pitkään elinehto, jotta Monnet’n unelma olisi voinut edes lähteä liikkeelle saati toteutua, on etääntymässä Euroopasta. Donald Trump tekee sen selväksi piittaamattomalla ja sivistymättömällä tyylillä, mutta itse asia ei riipu vain yhdestä miehestä, vaan voimasuhteiden muuttumisesta maailmassa. Niitä taasen muuttaa eniten Kiina, ja sivustatukea se saa revanssihenkisestä, hybridivaikuttamisessa taitavalta Venäjältä. Kriisipesäkkeitä on naapurissa niin idän kuin etelänkin suunnilla. Halu vaurastua kuluttaa resursseja, ja globaalit uhkat kuten ilmaston lämpeneminen, luonnon tuhoutuminen ja kaikkia näitä ruokkiva väestönkasvu etenevät ilman, että niihin olisi tosiasiassa pystytty kunnolla puuttumaan.
Jotta EU voisi nimenomaan EU:na, ei vain jäsenmaidensa ristiriitaisten pyyteiden kokoelmana, toimia tehokkaasti ja periaatteessa – mutta ei käytännössä – käytössään olevien resurssien mahdollistamalla voimalla, sillä pitäisi olla siihen toimivaltuudet. Niitä se voi saada vain jos jäsenmaat suostuvat niitä sille luovuttamaan. Kutakuinkin kaikki mikä helposti voidaan luovuttaa, on luovutettu, ja se mitä vielä pitäisi luovuttaa merkitsisi valtion keskeisten attribuuttien siirtämistä jäsenmailta unionille. Tähän ei ole valmiutta enkä näe, että sitä olisi tulossakaan. Hintansa sillä olisikin, niin kuin kuntaliitoksillakin on ollut hintansa siellä, missä omasta kunnasta on pitänyt luopua. Ilman kuntaliitoksia olisi kuitenkin kokonaisuuden saattanut käydä vielä huonommin kuin on käynyt, ja niin se varmaan on Euroopankin tasolla.
Hieno kirjoitus. Kuntaliitokset ovat hyvä vertailukohta, koska niiden pitäisi olla helpompia. On ainakin lähes sama kieli ja kulttuuri. Eivätkä kuntapuolen ongelmat sillä ratkea, että kuntien lukumäärä vähennettäisiin Suomessa vaikkapa viiteen.
EU:n rooli eräänlaisena ylikoplaajana kansainvälisten yritysten suuntaan on ehkä tärkein ja hankalimmin säädeltävissä oleva puoli. Itsenäisten valtioiden tasolla kotimarkkinoiden pienuudesta ja kansalliseen kulttuuriin sitoutumisesta voi olla jopa neuvotteluetua.
Ilmoita asiaton viesti
Läntiset demokratiat elävät nyt USA:n hetkellisen totaalisen hegemonian (ns. ”unipolar moment”) jälkeistä nostalgiakrapulaa, jota nimittäisin omakeksimällä termillä ”populist moment”.
Unipolar moment oli kuitenkin ihmiskunnan historian parasta aikaa; huolimatta USA:n sotaretkistä Lähi-Idässä. Maailmassa oli sääntöpohjaisuutta, jota myös supervalta USA noudatti – onhan sääntöpohjainen maailmanjärjestys erityisesti USA:lle hyödyllinen järjestelmä.
Populist moment – jonka itse kuvittelen olevan väliaikainen olotila – yrittää hajoittaa kaikkea sitä hyvää, mitä USA -vetoinen maailmanjärjestys sai WW2:n jälkeen aikaan. Aika näyttää miten paljon vahinkoa ehtii tapahtumaan ennen kuin äänestäjät ymmärtävät mitä äänestyskopissa tehty perseily saikaan aikaan.
Joka tapauksessa Länsi yhdistyy uudelleen ulkoisten uhkien edessä. Venäjän ja Kiinan tuottama paine väkisinkin alkaa tiivistää rivejä Lännessä. Meneillään ei ole uskontojen tai sivilisaatioiden välinen kamppailu vaan demokraattisen ja ei-demokraattisen yhteiskuntamallin välinen taisto. Ilmiselvästi demokraattisten valtioiden on liittouduttava yhä tiukempaan muodostelmaan pystyäkseen säilyttämään oman elämäntyylinsä vastuineen ja vapauksineen.
Ilmoita asiaton viesti
Ongelmana Euroopassa on että valtiot ovat hyvin erilaisia. Demokraattinen järjestelmä on se tärkein yhdistävä tekijä ja tämäkin on joissain valtioissa luisumassa (esim. Unkari, Puola). Mielestäni Eurooppa toimisi paremmin mikäli täällä olisi kolme unionia, Eteläinen, Keskinen ja Pohjoinen – Nämä tekisivät tiivistä yhteistyötä keskenään – Yhteinen foorumikin mahdollinen. Näillä kolmella unionilla voi olla yhteinen armeija mutta jokaisella oma rahayksikkö.
Ilmoita asiaton viesti
Hyvä analyysi. Parempi lopputulos saavutettaisiin, kun toimivaltuuksia siirrettäisiin EU:lle. Mitä jäsenmaat sellaisella tekevät, millä ei ole mitään merkitystä. Ei mitään.
Kotikonnuilla maakuntaväki haluaa päättää sote-asioistaan itse, kun luulevat siten turvaavansa omat palvelunsa, vaan jos eurot eivät riitä, itsenäisestä päätöksenteosta ei ole mitään hyötyä. Sama toimii EU-tasolla. Omasta päätöksenteosta pidetään kiinni ja luullaan sitä itselle hyödylliseksi.
Kerta toisensa perään EU joutuu siivoamaan jäsenmaiden eri muodoissa aiheuttamia sotkuja. Oli sotkun otsikkona eurokriisi (velkakriisi), vuotavat ulkorajat ja maahanmuutto vuoden 2015 tapaan, kaikkia haittaava jäsenmaiden välinen kilpailu verotuksessa tai mitä milloinkin. Jos näiden hoito olisi ja olisi ollut EU:n toimivaltuuksien piirissä kriisin alkumetreillä, kriisi olisi tullut hoidetuksi, mutta jäsenmaiden omavaltainen sooloilu ja jarrutus estää tarpeeksi nopean toiminnan ja puuttumisen asioihin.
Silloin kun puhutaan rahasta, kansallisesti osataan laskea vain hintalappu mitä toiminnan rahoittaminen EU:n kautta maksaa, mutta ei osata laskea kuinka paljon säästöjä syntyy itselle ja muille jäsenmaille tehokkaampana ja parempana asioiden hoitona. Esimerkiksi sopii Suomessa käytävä keskustelu nettomaksuista. Suomalaiset maksavat keskimäärin 50 euroa henkilöä kohti EU:lle vuodessa, mutta saavat tuolla summalla takaisin hyötyinä 300 eur/hlö/vuosi halvempina hintoina, parempana sääntelynä, kaupan vapautena, parempana työllisyytenä, jne. Skeptikoille ei mene jakeluun, että kaikkia niitä etuja ei saa ilmaiseksi mukaansa jättäessään EU:n, vaan joutuu maksamaan niistä eduista EU:lle entistä enemmän.
Ilmoita asiaton viesti
Ranska-Saksa-akseli on niinkin yksinkertainen, että suurimman väestöpohjan ansiosta niillä on myös suurin äänivalta EU-parlamentissa.
Monnet:in alkuperäinen idea maiden keskinäisen sotaisuuden poistamiseksi onnistui, ja tätä nykyä Ranska ja Saksa käytännössä johtavat EU:ta yhdessä.
Ilmoita asiaton viesti
Jatkoksi EU-skeptisyyttä:
http://hami.puheenvuoro.uusisuomi.fi/170355-euroop…
http://hami.puheenvuoro.uusisuomi.fi/109116-euroop…
http://hami.puheenvuoro.uusisuomi.fi/150455-miksi-…
http://hami.puheenvuoro.uusisuomi.fi/125499-onko-o…
Ilmoita asiaton viesti
Toivon, erityisesti tässä yhteydessä, että myös entinen suurlähettiläs lukisi oheisen, pitkän kokemuksen taustoittaman hollantilaisarvion tästä (kaikkien eurooppalaistemme kannalta) onnettomasta ”avioliitosta” (2016):
http://ilmari.puheenvuoro.uusisuomi.fi/215082-rans…
Ilmoita asiaton viesti