Äänestä eurovaaleissa
Euroopan parlamentin vaalit ovat pian, ja kun puolueiden ehdokaslistat ovat tiedossa, eduskuntavaalit pidetty ja vaalikampanja käynnissä, on aika ottaa kantaa. Oman ehdokasvalintani teen äänestyskopin suojassa, mutta EU:n ja eurovaalien merkityksestä voin kertoa kantani julkisestikin. EU:sta ei paljon puhuttu eduskuntavaalikampanjassa kuten ei kansainvälisistä asioista yleensäkään, ja hallitusneuvottelut varjostavat eurovaaleja vieden niiltä huomiota ja mahdollisesti vetävät äänestysaktiivisuutta alaspäin siltäkin alhaiselta tasolta, jolla se on Suomessa ollut. Niin ei kuitenkaan pitäisi olla, ja äänestämään rohkaiseminen on tämän kirjoituksen motiivi ja tarkoitus, jos kohta äänestyskehotuksia ovat viime päivinä niin monet johtavissakin asemissa olevat julkaisseet, että tuskin tämä kehotus niihin verrattuna paljon merkitsee. Harmi vain on, että eräät puolueet ryhtyivät temppuilemaan ehdokasasettelussaan. Sellainen saa heidän vakuuttelunsa eurovaalien tärkeydestä kuulostamaan ontoilta.
Ensimmäinen oma kosketukseni Euroopan parlamenttiin tapahtui 1980-90 -lukujen vaihteessa. Suomen EU-edustustossa seurattiin myös parlamentin tekemisiä, joskin varsin kevyellä otteella. Tein matkan Strasbourgiin parlamentin istuntoon tutustuakseni sen toimintaan ja tavatakseni joitakin parlamentin jäseniä. Matka oli opettavainen kokemus, mutta ei välttämättä siinä vaiheessa nostanut tuon instituution arvostusta mielessäni. Aivan väärässä eivät olleet ne, jotka pitivät sitä toisaalta politiikan marginaalissa olevien friikkien, toisaalta uransa huippuhetket jo ohittaneiden tai siinä epäonnistuneiden poliitikkojen loppusijoituspaikkana. Arvostaan sillä oli silti kovin korkea käsitys. Oli siellä kuitenkin jo silloin vakavasti otettaviakin, asialleen omistautuneita ja Euroopan integraatioon intohimoisesti uskovia poliitikkoja.
Parlamentin valtaoikeudet ovat noista ajoista suuresti kasvaneet ja siitä on tullut Eurooppa-neuvoston ja ministerineuvoston vertainen päätöksentekijä niin EU:n lainsäädännöstä, kansainvälisistä sopimuksista, rahoituksesta kuin keskeisistä henkilövalinnoista päätettäessä. Myös asenteet, niin parlamenttiin kohdistuvat kuin parlamentissa toimivien, ovat kohentuneet, mutta eivät samassa tahdissa kuin sen valtaoikeudet.
Kansallisissakin vaaleissa on äänestämisaktiivisuus alentunut viime vuosikymmenet, ja on liian aikaista vetää johtopäätöstä, että sen pieni nousu viime eduskuntavaaleissa Suomessa olisi pysyvä käänne ylöspäin. Jos kansalaiset tuntevat kotimaansa poliittisen päätöksenteon etääntyneen niin kauas heidän ulottuviltaan, että ei kannata äänestää, ei ole ihme, että he vielä vähemmän tuntevat voivansa vaikuttaa EU-tasolla. Asenne on väärä; vaikka yksi ääni ei paljon merkitse, monta ääntä saman asian puolesta vaikuttaa, mutta ihmisten vakuuttaminen tästä on vaikeaa.
Toinen syy alhaiseen äänestyshalukkuuteen voi olla yleinen EU:n vierastaminen. Jos ei siitä pidä ja jos jopa katsoo sen olevan vahingoksi eikä hyödyksi, miksi osallistua äänestämällä, koska äänestäminen antaa sille legitimiteettiä. Tuo ”demokraattinen legitimiteetti” tai pikemminkin sen väitetty puuttuminen onkin arvostelu, joka EU:ta vastaan säännöllisesti esitetään. EU-parlamentti itsekään ei ole ollut siihen syytön, se kun on omasta mielestään tuon legitimiteetin tärkein lähde, ja on siksi kärkkäästi arvostellut omien valtaoikeuksiensa rajoituksia, ja sitkeästi pyrkinyt niitä laajentamaan. Minä en kuitenkaan hyväksy tätä väitettä.
EU:n institutionaalinen rakenne ei taivu klassisen parlamentaarisen demokratian muottiin, vaikka se sitä tietyiltä osin aika lailla muistuttaakin. Toisaalta, miksi sen pitäisi siihen taipua, eihän se ole valtiokaan? Demokraattisen legitimiteettinsä se saa toisaalta siitä, että sen parlamentti on suorilla vaaleilla valittu, toisaalta sitä, että Eurooppa-neuvosto koostuu jäsenmaiden demokraattisesti valituista korkeimmista poliittisista johtajista ja ministerineuvosto jäsenmaidensa demokraattisesti valittujen parlamenttien luottamusta nauttivista ministereistä. Komission jäsenet nimitetään jäsenvaltioiden esittämistä ehdokkaista ja valinnassa valtaa käyttävät Eurooppa-neuvosto ja parlamentti, joka voi komission erottaakin vetämällä siltä luottamuksensa. Tämä rakennelma ei ole identtinen jäsenvaltioiden omien perustuslaillisten instituutioiden, mutta ei sen demokraattisuutta tarvitse hävetä niihin verrattuna.
EU:n lainsäädännön ja muiden päätösten vaikutus kansalliseen elämäämme ei ole niin suuri kuin unionin vastustajat pelottelevat, mutta merkittävä se on. EU-politiikka ei ole sisäpolitiikkaa sanan perinteisessä merkityksessä, mutta ei myöskään ulkopolitiikkaa. Se on erottamaton osa kokonaisuutta, jossa poliittisia päätöksiä Euroopassa tehdään. Siksi meidän pitäisi äänestäjinä pitää äänioikeuttamme ja sen käyttämistä eurovaaleissa erottamattomana osana omaa asemaamme kansalaisina; mehän olemme oman kansalaisuutemme lisäksi ja takia myös EU-kansalaisia.
Nämä ovat aina, ajankohtaisesta tilanteesta riippumatta, valideja syitä EU-vaaleihin osallistumiseen. Lisäksi on tietenkin myös tällä kertaa asioita, jotka juuri nyt ovat ajankohtaisia ja perustelevat näihin vaaleihin osallistumista. Pian on päätettävä EU:n rahoituksesta, sen tasosta, varojen keräämisestä ja käyttämisestä seuraaviksi seitsemäksi vuodeksi. Vaikka EU:n budjetti on pieni suhteessa kansallisiin budjetteihin, on rahoilla kuitenkin merkitystä. Sisämarkkinat eivät ole valmiit (eivätkä tietenkään koskaan valmiiksi tulekaan), ja vaativat sekä uutta lainsäädäntöä että vanhan ajan tasalle saattamista eri alueilla.
Maailma Euroopan ympärillä muuttuu nopeasti eikä suinkaan Euroopan kannalta parempaan suuntaan. Yhdysvallat näyttää etääntyvän niin yhteisistä ideaaleista kuin yhteisistä eduista, jotka ovat sitoneet transatlanttisen yhteisön yhteen. Kiinan mahti kasvaa ja vaikka sen talouskasvu on ollut maailmalle suureksi hyödyksi, myös sen nousun kielteiset seuraukset alkavat tulla näkyviin. Lähiympäristössä Venäjä aiheuttaa hankaluuksia, Lähi-itä ja Pohjois-Afrikka ovat kriisipesäkkeitä. Ulkorajojen pitäminen on turvattava ja sisäistä turvallisuutta parannettava. Energia- ja ympäristöasiat, varsinkin ilmaston lämpeneminen, ovat käymässä polttaviksi ongelmiksi. EU ei nykyisellään kykene ohjaamaan kansainvälistä politiikkaa, ei välttämättä edes pitämään puoliaan sen murroksessa. Vielä vähemmän siihen kuitenkin pystyvät yksittäiset jäsenmaat, joten yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa, ylipäänsä unionin kansainvälistä toimintakykyä, olisi välttämättä vahvistettava. Kuten liittokansleri Merkel sanoi: on otettava kohtalomme omiin käsiin. Se ei onnistu ilman sisäistä yhtenäisyyttä ja kykyä vastustaa ulkopuolista painostusta.
Maailman murroksen ohella unionin sisällä muhii muutoksia, jotka eivät lupaa hyvää. Integraation ideologinen pohja on heikentynyt. Alkuperäisen lähtöajatuksen, rauhan turvaamisen mantereella, kaikki hyväksyvät, mutta koska sitä pidetään itsestään selvänä, ei välttämättä enää ymmärretä mitä se vaatii, eikä siis sen eteen haluta tehdä uhrauksiakaan. Useissa, ehkä pian useimmissa jäsenmaissa nousee esiin yhteiskunnallisia voimia, jotka kyseenalaistavat demokratian perusarvoja ja saarnaavat muukalaisvastaista evankeliumia. He vastaavat houkuttelevasti ihmisten todellisiksi kokemiin ongelmiin (joista osa onkin todellisia), mutta heidän vastauksensa ovat vääriä.
Winston Churchillilta on peräisin tunnettu tokaisu, että demokratia on huonoin kaikista poliittisista järjestelmistä lukuun ottamatta kaikkia muita joita on kokeiltu. Hän oli aristokraatti, ja lausumasta voi halutessaan aistia ylenkatsetta plebeijien valtaa vastaan, mutta myös tunnustuksen, että mikään aristokraattien keksintö ei ole ollut parempi. EU ei ole täydellinen, kaukana siitä, mutta kaikista tähän asti kokeilluista Euroopan rauhan ja vaurauden turvaamiseen tähtäävistä ratkaisuista paras. Siksi sitä kannattaa puolustaa, ja juuri nyt ajankohtainen tapa tehdä niin on osallistua eurovaaleihin. En ryhdy suosittelemaan ehdokasta, en edes puoluetta, mutta sen verran sanon, että kavahtakaa niitä, jotka haluavat tuhota sen sisältä päin.
Näillä nykyisillä protestipuolueilla ei olisi mitän mahdollisuuksia, mikäli EU edes suurinpiirtein:
1. pitäisi kaikki ihmiset mukana
2. huolehtisi myös keski-luokastaan, koska nämä ihmiset maksavat käytännössä hyvinvointipalvelumme veroillaan
3. Euroopan sisäisestä/ulkoisesta turvallisuudesta ja rajoista.
Nämä kolme periaatetta kun toteutavat, protestiäänet hiljenevät.
Ilmoita asiaton viesti
Antti Kuosmanen: ”En ryhdy suosittelemaan ehdokasta, en edes puoluetta, mutta sen verran sanon, että kavahtakaa niitä, jotka haluavat tuhota sen sisältä päin.”
Hyvä ohje ja kaikin puolin muutenkin hyvä kirjoitus. On ollut erittäin huolestuttavaa seurata, millä tarmolla nuo EU:n tuhoamiseen tähtäävät porukat juuri nyt verkostoituvat ja valmistelevat uutta eurooppalaista ”jytkyänsä”. Myös Suomen myyräosasto näyttää olevan asiasta töpinöissään. Eikä puoluetta tarvitse ääneen mainita, asia on ilmiselvä muutenkin.
Ilmoita asiaton viesti
Tämä on varmasti pila?
Ihmiset jotka haluavat ”tuhota” unionin ovat ihan tavallisia unionin toimintatapaan tyytymättömiä eu-kansalaisia.
Heillä on varmasti omat näkökantansa aivan kuten heilläkin jotka unionin
”tuhoa” pelkäävät.
Pitäisiköhän kuunnella myös niitä toisia kantoja ja koittaa tuunata unionin toimintatapoja eikä vaan lyödä päätä seinään.
Ilmoita asiaton viesti
#3
Eiköhän noiden unionin tuhoa haluavien kannanottoja ja tekemisiä ole tarpeeksi kuultu ja nähty.
Esimerkkeinä vaikkapa ”10 ydinpommia” Huhtasaaren tai kaulaote-Hakkaraisen sanomiset ja tekemiset. Näytöt on annettu ja punnittu jo.
Ilmoita asiaton viesti
Miten nämä sekoilut liittyvät mihinkään?
Suomen ulkopuolella se eu-kriittisyys on noussut.
Hakkaraisista huolimatta Suomi on hyvinkin eu-myönteinen kuten on monesti todettu.
Ilmoita asiaton viesti