AnttiKuosmanen

Vanhanaikainen asia

EU:n tulevaisuudesta järjestettiin 1.4.2019 ”kansalaiskeskustelu”, jonka juonsi (sic!) komission varapuheenjohtaja Jyrki Katainen. Tähtäin oli kai ensi kuun eurovaaleissa, mutta sekä paikalle hankitut keskustelijat (kaikki eduskuntavaaliehdokkaita) että tietenkin ajankohta aiheuttivat sen, että mielissä olivat eniten silloin vielä edessä olleet omat vaalimme, joissa eivät kuitenkaan kansainväliset asiat yleensä eikä siten myöskään EU ollut juuri mitenkään esillä.

Yksi keskustelija aloitti päivittelemällä sitä, että EU:n budjetista menee puolet maatalouteen, ”vanhanaikaiseen asiaan”. Minua oudoksutti tuo väite, koska jo parikymmentä vuotta sitten maatalouden osuus siitä oli korkeintaan 40 prosenttia. Tarkistus tuotti tuloksen, että maatalous, kalastus ja maaseutupolitiikka, mukaan lukien siihen liittyvät ympäristötoimet, yhteensä ovat kuluvalla rahoituskehyskaudella 43 prosenttia EU:n menoista. Toinen keskustelija myötäili, vaikka muistutti siitä, että Suomessa on elintarviketeollisuus ja kauppa on hyvin keskittynyttä ja pystyy siksi neuvotteluvoimallaan (itse olisin valmis puhumaan sanelusta) pitämään yllä alempaa maatalouden tuottajahintojen tasoa kuin muissa EU-maissa. Muitakin maataloutta suomivia muodikkaita asioita kuten lihantuotannon hiilidioksidipäästöt ja muuta sellaista nostettiin tälläkin kertaa esille. Venäjän asettamien sanktioiden takia käynnistetyt ponnistelut viennin avaamiseksi Kiinaankin saivat tuomion.

Tätä kuunnellessani tulivat väkisin mieleen muistot EU-jäsenyysneuvotteluista, joihin itsekin osallistuin. Maataloushan oli niissä ylivoimaisesti suurin, oikeastaan ainoa todella vakava ongelma. Se oli suurin ongelma siksi, että maataloustuotteiden tuottajahinnat tulisivat laskemaan tuotteesta riippuen joko melkein puoleen tai alle puoleen ennen jäsenyyttä vallinneesta tasosta, jos vain EU:n yhteisen maatalouspolitiikan tuet olisivat käytettävissä. Silloin tehtiin laskelmia, joiden mukaan tämä olisi merkinnyt koko maataloustulon (myyntitulot + tuet - kustannukset) katoamista, siis laskemista nollaan. Tämä siis aggregaattilukuna; tuotantosuunnasta riippuen tulos olisi mennyt miinuksellekin.

EU ei tästä huolimatta ja tämän myönnettyäänkään suostunut muuttamaan omaa maataloustukijärjestelmäänsä siten, että tällainen tulos olisi voitu välttää Suomessa. Ainoa mitä se suostui tekemään oli myöntää Suomelle oikeus maksaa EU-tuen päälle lisätukea kansallisesti. Tämäkin jaettiin kahteen osaan: Etelä-Suomessa maksettavaan tukeen, jonka EU halusi – ja yhä haluaa ainakin periaatteessa – aikanaan loppuvan, ja Pohjois-Suomeen, jossa se ei tällaista edellytä.

Noiden aikojen jälkeen EU:n maatalouspolitiikka on aika lailla muuttunut, ja vielä enemmän on muuttunut Suomen maatalous. Ilmasto ei kuitenkaan vielä ole paljon muuttunut, eikä maaperä muutu ilmastonkaan muuttuessa. Satotasot ovat ja pysyvät alhaisina ja katovuodet voivat ilmastonmuutoksen takia lisääntyäkin, kuten on viime vuosina nähty. En tiedä, onko olemassa tuoreita arvioita siitä, miten paljon maataloustuloa jäisi jäljelle, jos kansallinen maataloustuki jouduttaisiin lopettamaan. Niin suuri sen merkitys kuitenkin on, että uskallan ilman uusia laskelmiakin väittää suurimman osan maataloudesta Suomesta siinä tapauksessa katoavan. Kun nyt suomalaisten kalorintarve tyydytetään kai 80-90 -prosenttisesti Suomessa tuotetuilla ruoan raaka-aineilla, tilanne kääntyisi luultavasti suurin piirtein päinvastaiseksi. Jos myös EU luopuisi maatalouden tukemisesta, tai vaikka vain alentaisi tukitasoja merkittävästi nykyisistä, voidaan olla varmoja, että maataloustuotanto katoaisi Suomesta kokonaan, ehkä jotain kuriositeettituotteita lukuun ottamatta.

EU:n maataloustuesta hyötyvät käytännössä eniten ne maat ja alueet, joilla tuotetaan eniten (vaikka tuen suora kytkös tuotettuihin määriin onkin katkaistu). Tämä on perverssi tilanne, joka toimii heikoimpia tuotantoalueita kuten Suomea vastaan ja selittää maataloustuen korkeaa osuutta EU:n budjetista, mutta sen muuttamiseen ei löydy poliittista tahtoa. Sama koskee maatalouspolitiikan palauttamista kansalliseen toimivaltaan, jota myös aika ajoin vaaditaan. Näillä keinoilla ei Suomen maatalouden toimintaolosuhteita siis pystytä muuttaman.

Ikävä kyllä on vähiten tukea vaativaa Suomessa juuri se osa maataloustuotannosta, joka ilmastonmuutoksen torjunnan näkökulmasta on pahinta: kasvihuoneet ja karjatalous, joten tuesta luovuttaessa ensimmäisenä katoaisi ilmeisesti vähiten ilmastoa rasittava tuotanto eli viljanviljely.

Jonain päivänä ruoan tuotantoon ei ehkä enää tarvita maata eikä ole väliä sillä onko kylmä vai kuuma, sataa tai paistaa. Ihan heti sellaista tuotantoa ei kuitenkaan taideta ainakaan laajassa mitassa nähdä, ja vaikka nähtäisiinkin, ei ole mitään sisäsyntyistä, väistämätöntä syytä, jonka takia sellaista tuotantoa syntyisi merkittävissä määrin Suomeen. Jos luonnonolosuhteista riippuvainen tuotantotapa eli maatalous olisi ennen sitä maasta hävitetty, Suomi olisi ruokahuolloltaan kaupunkivaltion kaltainen, totaalisesti muusta maailmasta riippuvainen. Sukupolvet, jotka viimeksi joutuivat kokemaan mitä sellainen voi merkitä, ovat joko jo hautuumailla tai sinne siirtymässä eivätkä nuoremmat voi uskoa, että sellaiset ajat voisivat joskus palata. Heille, tai ainakin osalle heistä, maatalous on tosiaan ”vanhanaikainen asia” eikä perinteinen huoltovarmuuteen kohdistuva uhka, sodan tai muun konfliktin aiheuttama tuonnin estyminen, ilmeisesti tunnu todelliselta. Ilmastonmuutos ja väestönkasvu heitä huolettavat, mutta kumma kyllä näiden ei ilmeisesti arvella mitenkään vaikuttavan ruoan saatavuuteen maailmalta, vaikka toisaalta pelätään – aiheellisesti – elinolosuhteiden vaikeutumisen ajavan satoja miljoonia ihmisiä liikkeelle siirtolaisina ja pakolaisina.

Jos enemmistö suomalaisista haluaa maatalouden tukemisesta eroon, he varmaan sitten äänestävät edustajikseen sellaisia, jotka antavat sen tapahtua tai jopa aktiivisesti ajavat sitä. Merkkejä siitä, että tällainen asenne voittaa alaa, on ilmassa, on ollut jo jonkin aikaa, vaikka sitä ei monikaan todellinen poliittinen toimija varmaankaan vielä halua suoraan sanoa, vaan verhoaa sanomansa vaatimuksiin tuen suuntaamisesta enemmän ekologisesti kestävää tuotantotapaa suosivaksi ynnä muuhun kauniilta kuulostavaan. Varmasti sitä voidaankin suunnata entistä järkevämmin, mutta perimmäistä ongelmaa, ilmastosta ja maaperästä aiheutuvaa heikkoa tuotantokykyä, ei voida millään uudelleen suuntaamisella eliminoida.

Brutaalimpi sanoma kaikuu somesta, missä maatalouden harjoittajia – puhumattakaan heidän asiaansa ajavista (tai pikemminkin ajavasta) – täyttä päätä leimataan rintamaiden veronmaksajien tuella eläviksi loisiksi ja vaaditaan, että noiden kuolevien paikkakuntien sijaan panokset pitää laittaa kasvavien keskusten kehittämiseen. (Sekin on silmiinpistävää, miten suuressa määrin vaatimukset toimenpiteistä, joita ilmastonmuutoksen torjumiseksi Suomessa vaaditaan, ovat keskittyneet kahdelle toimialalle: maa- ja metsätalouteen, vaikka kolme neljäsosaa hiilidioksidikuormituksesta syntyy muilla toimialoilla.) Vielä ne puheet eivät ole valtavirtaa, eivät ainakaan tekojen tasolla, mutta kuten on nähty muissa asioissa, se mikä vielä tänään on useimpien mielestä marginaalisten friikkien puhetta, onkin huomenna se ”uusi normaali”.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

3Suosittele

3 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (2 kommenttia)

Käyttäjän JaakkoKorpi-Anttila kuva
Jaakko Korpi-Anttila

Viikko sitten tuli käytä Loimaan Kalliohovissa tansseissa. Tapasin siellä Ristimäenkulman napamiehen ja kun tuttu ellei peräti pikkuserkku oli, niin menin tauolla kahvipöytään juttusille. Kahvi oli mennä väärään kurkkuun, kun hän totesi kuulumisia kyseltyäni, että syksyllä korjaa viimeisen sadon; laittaa sitten puimurin ja traktorit varastorasvaan. Jälkipolvi on mennyt toimistohommiin kaupunkeihin eikä suostu jatkamaan kannattamatonta maanviljelystä, josta työtunnille kertyy jonkun laskelman mukaan verotettavaa tuloa noin 2 €.

Käyttäjän JaakkoAalto1 kuva
Jaakko Aalto

Meillä on tahoja, jotka mielellään ja tietävällä äänensävyllä julistavat milloin minkin asian vanhanaikaiseksi ja katsovat sillä perusteella, että siitä ei tarvitse huolehtia tai siitä pitää suorastaan päästä eroon. Yksi näistä asioista tuntuu olevan maatalous, muutama vuosi sitten se oli metsäteollisuus ja teollisuus ylipäätään. Tässä yhteydessä he mielellään puhuvat luovasta tuhosta.

Minulle on syntynyt epäilys, että nämä puhujat ovat oppineet koulua mutta eivät elämää varten. Teorioita on kyllä opeteltu mutta ei ehkä kunnolla ymmärretty, niiden toimivuutta ei ole testattu eikä niitä ole sidottu eikä suhteutettu käytäntöön. Niinpä siitä luovasta tuhostakin toteutuu vain se tuho, vanhasta päästään eroon, mutta uutta ei synny. Sen tuhon jälkien korjaaminen sitten on astetta kovempaa työtä, kun osaajia ja osaamista on kadonnut.

Korjaamisen vaikeuden saimme nähdä päättyneellä hallituskaudella, kun yritettiin kehittää työpaikkoja korvaamaan niitä runsasta 100 000 teollista työpaikkaa, jotka vähän aikaisemmin oli onnistuttu hävittämään. On syytä toivoa, että jotain olisi opittu, eikä samaa virhettä toistettaisi maatalouden kohdalla. Mutta ehkä saamme lähitulevaisuudessa havahtua siihen, että maatalousmaa siirtyy kiinalaisomistukseen ja maataloutta täällä harjoittavat kiinalaiset.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset