Näytön paikka

Helsingin yliopiston entinen rehtori ja kansleri Kari Raivio on kirjoittanut kirjan: Näytön paikka. Kävin kuuntelemassa siitä järjestetyn haastattelu- ja keskustelutilaisuuden yliopiston Tiedekulmassa. Kirjaa en ole ehtinyt lukea, ja niinpä seuraavassa olevat tuumailut eivät perustukaan siihen, vaan tilaisuudessa kuulemaani ja siihen, mitä ajatuksia se tuotti ja myös palautti mieleen. Helsingin Sanomissakin Raivio on saanut kirjalleen kokonaisen sivun mittaisen arvion ja samalla ilmaista julkisuutta, mutta se juttu ei ehtinyt vaikuttaa näihin mietteisiin muuten kuin että vahvisti tarvetta sanoa juuri niitä asioita, joita nyt seuraa.

Hauska ja ehkä jossain määrin hyödyllinenkin oli Raivion oivallus viruksista (mistä suomenkielistä käännöstä kaipaava termi on ”viraali”, engl. ”viral”). Niitä on nykyään kahdenlaisia: fyysiset, usein tauteja aiheuttavat ja levittävät virukset ja internetissä leviävät virtuaalivirukset, kulovalkean – tai kulkutautien, jos rinnastetaan fyysisiin viruksiin – tavoin leviävät viestit, useimmiten kai tviitit, ja niistä poikivat itseään vahvistavat mielipidemyrskyt, sanalla sanoen pandemiat. Jotain samaa kuin oikeissa pandemioissa niissä tosiaan on kun asiaa ajattelee. Entä niiden torjunta? Fyysisten virusten torjuntaan tarvitaan kaksi asiaa: ennaltaehkäisy esimerkiksi rokotuksin ja väestön riittävä vastustuskyky, laumasuoja. Mikä vastaisi näitä internet-virusten tapauksessa? Raivion mukaan hyvä, korkeaan koulutustasoon perustuva yleissivistys ja tiedeyhteisön tuottama faktatieto. Oma reaktioni? Ehkä periaatteessa, mutta pelkään pahoin, että sekä riittävän laumasuojan taso että rokotusten teho, jos nämä ovat ne välineet, on vaikea saavuttaa.

Tiedon ja ”näytön” tuottaminen ja saaminen poliittisten päätöksentekijöiden huomioon on Raivion kirjan keskeistä sisältöä. Eikä siinä mitään, varmasti pitää paikkansa, että poliittisessa päätöksenteossa toimitaan liian huteran tiedon ja liian vankan luulon varassa monissa asioissa. Kuitenkin kävi ärsyttämään se, että tieteellisellä menetelmällä tuotetun tiedon merkitystä korostavat akateemiset henkilötkin turvautuvat populistiseen, demagogiseen propagandaan. Kaksi esimerkkiä: Alexander Stubbin letkautus professoreiden kolmen kuukauden lomista. OK, jos se suututti, voihan sitä kerran tai kaksi äsähtää, mutta kun tuosta vitsistä – sillä vitsiksihän se on laskettava, ei miksikään muuksi – on jaksettu motkottaa vuosikausia ja tehdä siitä todiste asiantuntijuuden halveksimisesta, silloin on jo kyse samanlaisesta populistisesta propagandasta kuin mistä he itse populistisia poliitikkoja arvostelevat.

Toinen esimerkki, ja tämä on vakavampi: pääministeri Sipilän tokaisu kaiken maailman dosenteista, jota on vuodesta toiseen toisteltu todisteena hänen, ”insinöörin”, halveksivasta asenteestaan asiantuntijoita ja yleensä akateemista sivistystä kohtaan. Sekin oli ehkä pääasiassa vitsiksi tarkoitettu, mutta takana saattoi olla ja uskonkin olleen myös turhautuminen siihen, että käytti hallitus miten paljon asiantuntijoita hyvänsä esitystensä laadinnan apuna, esitykset kohtasivat aina eduskunnassa toisen asiantutijaparven, joka ampui ne alas kerta toisensa jälkeen. Tämänhän Sipilä – tosin kovin vaimeasti ja milteipä arasti – totesikin antamissaan haastatteluissa hallituksensa kaadettuaan. Suorempaan sen totesivat professori Hiilamo ja THL:n pääjohtaja Erhola taannoisessa kirjoituksessaan Helsingin Sanomissa.

Noiden yksittäisten, sinällään vähäpätöisten ja lausujiensa yleistä asennoitumista mitenkään kuvaamattomien tokaisujen vuosikautisen haukunnan todellinen motiivi on helppo nähdä: kauna johtuu koulutukseen ja tutkimukseen kohdistetuista määrärahaleikkauksista. Leikkausten kohteeksi joutuminen ei ole mukavaa ja ne ovat ehkä olleetkin ainakin osittain ”väärää politiikkaa”, mutta jotenkin masentavaa on, että juuri se yhteisö, joka ylpeilee tieteelliselleen metodiin perustuvalla ajattelullaan, turvautuu täysin rinnoin kaikkein pintapuolisimpaan ja yksinkertaistavimpaan poliittiseen retoriikkaan silloin, kun kyse on sille itselleen epämieluisten päätösten vastustamisesta.

Miksi pääministerin tuskastumisen takana oleva ilmiö on huolestuttava? Harmi hallituksen ajamien asioiden joutumisesta vaikeuksiin oli Sipilän harmi eikä sellaisenaan välttämättä yhteiskunnallinen ongelma. Mutta se on pahaenteistä, että Suomessakin näyttää olevan syntymässä todellisuus, jossa niin sanotut asiantuntijat eivät enää ole joukko, josta voi luottaa saavansa kuulla punnitun arvion siitä, mikä asiassa on totuus, puhumattakaan toimenpiteistä, joilla päästäisiin haluttuun tavoitteeseen. Amerikoissahan tämä on jo toteutunutta todellisuutta esimeriksi oikeuslaitoksessa, jossa syyttäjillä ja puolustusasianajajilla on omat asiantuntijansa, jotka puhuvat mistä heille maksetaan, ja niinpä jutut ratkeavatkin paljolti sillä, kumpi osapuoli osaa vedota tehokkaimmin valamiehistön (tai jopa tuomarien) tunteisiin. Raiviokin tunnusti ongelman ainakin välillisesti huomauttaessaan, että eduskuntaan kuultavaksi kutsutut asiantuntijat puhuvat kukin omissa nimissään yksittäisistä asiakokonaisuuksista ja myös varmaankin toistensa kanssa ristiin (pääasiallisena ongelmana hän tosin tässäkin näki sen, että ”asiantuntijat” ovat usein todellisuudessa edunvalvojia, lobbareita). Hänen korjausreseptinsä, koko tiedeyhteisön näkemyksen muodostavan asiantuntijapaneelin perustaminen vaikutti kuitenkin sekin hieman naiivilta sen ilmiön edessä, jonka yllä kuvasin. Ehkä se silti jotain auttaisi, mutta vain mikäli myös eduskunta (ja sitä ennen hallitus) saataisiin muuttamaan asiantuntijoiden kuulemiskäytäntöjään vastaavalla tavalla. Siitä ei ole takeita.

Kolmas näkökohta, joka tiedeyhteisöltä jää huomaamatta ja jolle se ei osaa antaa arvoa, vaikka sen huomaisikin, on poliittisen päätöksentekijän vaikea asema silloin, kun hänen äänestäjiensä edut joutuvat ristiriitaan laajemman yhteisön, esimerkiksi hänen maansa tai vielä suuremman kokonaisuuden etujen kanssa. Kuvitteellinen esimerkki: Yhdysvalloissa ovat hiilikaivokset tärkeä traditionaalinen työn ja hyvinvoinnin lähde tietyillä Appalakkien vuoriston alueilla. Hiili on paha energialähde ilmastonmuutoksen kannalta ja siitä pitäisi päästä eroon. Poliittiselle päätöksentekijälle tietoon pohjaavia neuvoja antava tiedeyhteisön jäsen ei voisi muuta kuin suositella hiilikaivosten sulkemista.

Mutta miten Appalakeilla sijaitsevan vaalipiirin kansanedustaja selittää äänestäjilleen, että teiltä on nyt vietävä toimeentulo, koska ilmasto lämpenee ja sitä vastaan on taisteltava? Ei hän voi selittää sitä millään niin, että nämä sen hyväksyisivät. Diktatorisessa poliittisessa järjestelmässä vallanpitäjä tekisi – jos sitä oikeana pitäisi – tarvittavat päätökset äänestäjiä kuulematta ja pakottasi heidät alistumaan niihin. Mutta haluammeko me luopua demokratiasta ilmastonmuutoksen torjumisen takia? Siinäpä ”viheliäinen ongelma”, jonka eteen voidaan vielä joutua.

AnttiKuosmanen
Helsinki

Filosofian maisteri, suurlähettiläs

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu