Demokratia, suora ja edustuksellinen

Britannian brexit-saaga on myös suoran ja edustuksellisen demokratian periaatteiden ja käytännön opetuselokuva. Yksi brexitin ajajien argumenteista on ollut, että uuden kansanäänestyksen järjestäminen siitä olisi demokratian halveksumista: kun kansa on näin päättänyt, ei asiaa enää saa uudestaan äänestettäväksi laittaa. Tätä argumenttia vahvistamaan on viitattu erinäisissä muissa EU-maissa silloin tällöin järjestettyihin kansanäänestyksiin EU:n perustamissopimusten muuttamisesta. Kun niissä muutokset on hylätty, on pienten manöövereiden jälkeen asia tuotu uudestaan kansanäänestykseen ja sitten ne onkin hyväksytty.

Ei käykään kieltäminen, että kansan pää on tällä tavalla saatu kääntymään. Toisellakin tavalla äänestyksiä on käytetty hyviksi: kun on ollut selvää, että asialle, joka halutaan saada hyväksytyksi, on kansan mutta ei parlamentin enemmistön kannatus. Vastustajat ovat voineet saada kansanäänestyksen tuloksesta (teko)syyn kantansa vaihtamiseen. Suomen EU-kansanäänestys on yksi esimerkki, ja muitakin varmasti löytyisi, tosin ei Suomesta.

Britanniassakin uuden brexit-kansanäänestyksen vastustajien todelliset motiivit taitavat olla vähemmän yleviä kuin millaisina ne on haluttu esittää. Kansan tahdon ja demokratian periaatteiden kunnioittaminen sekä kansan jakautumisen vaara painavat vähemmän kuin kerran saavutetun voiton menettämisen uhka, olletikin kun voitto saavutettiin valheellisella kampanjalla, ja kun kansan enemmistön mielipiteet ovatkin ehkä kääntyneet vastakkaisiksi EU-eron todellisten seurausten vähitellen valjetessa. Ne näyttävätkin valkenevan, ja lienevät osasyy siihen, että esimerkiksi Britannian työväenpuolueen johto on kääntynyt hyväksymään uuden brexit-kansanäänestyksen. Mutta vain osasyy: vallan tavoittelu kaatamalla nykyinen hallitus on varmaankin pääsyy tähän taktiseen kannanmuutokseen. Aivan oikein on myös kysytty, miksi siinä ei ole mitään ihmeellistä, että parlamentin jo murskaavalla enemmistöllä hylkäämää sopimusta ei ole kaihdettu tuomasta äänestettäväksi yhä uudelleen, mutta kansalta ei saisi kysyä uudestaan, vaikka tilanne on suuresti muuttunut siitä mikä se oli vuonna 2016.

Britannian absurdiksi muuttuneesta brexit-tragediasta riippumatta on olemassa myös vahvoja periaatteellisia syitä kyseenalaistaa uuden – tai ylipäänsä uusien – kansanäänestyksen vastustaminen. Teesini on seuraavanlainen: edustuksellisessa demokratiassa vaalit ovat viimekätinen menetelmä, jolla poliittiset umpikujat aukaistaan. Parlamenttivaalien järjestäminen jatkuvalla syötöllä olisi tosin huono asia ja se tunnustetaan, mutta periaatteessa kukaan niiden järjestämistä kyseenalaista ainakaan demokratian tai kansan tahdon halveksimisena. Aika tavallista onkin, että poliittisen umpikujan ratkaisemiseksi järjestetään uudet parlamenttivaalit. Aina sekään ei riitä, mutta usein on riittänyt.

Mikä on suorassa demokratiassa vaalien paras vastine? Tietenkin kansanäänestys, sikäli kuin mikään suorassa demokratiassa vastaa edustuksellisen demokratian menetelmiä. Niinpä jos suorassa demokratiassa uhkaa poliittinen umpikuja, on luonnollista ratkaista se uudella kansanäänestyksellä, vaikka asiasta olisi jo aikaisemmin sellainen järjestetty.

Toinen asia on, että suora demokratia on surkea edustuksellisen demokratian korvike, niin paljon kuin sen puolesta nykyään puhutaankin. Jo antiikin aikana se johti Ateenassa tuhon tielle, ja Roomassa, jossa se ei johtanut valtakunnan tuhoon, se kuitenkin tuhosi itsensä, molemmissa siksi, että demagogi-kansanjohtajat kaappasivat sen oman vallankäyttönsä välineeksi. On vain tyypillistä nykyajan hybristä väittää, että tällaiselta oltaisiin nykyään paremmin suojassa. Ihmismielen biologisen alustan, aivojen, tutkimus on nykyisin pidemmällä kuin antiikissa, ja todistaa päinvastaista. Tekniset välineet puolestaan mahdollistavat ennenäkemättömät keinot joukkojen mielialojen ohjailuun.

Edustuksellinen demokratia on ollut välttämätön ja näihin aikoihin asti riittäväkin harkinnan mahdollistava hidastin ja suodatin, joka on mahdollistanut erilaisten etujen ja niiden ajajien yhteensovittamisen välttämättömin kompromissein. Pahaenteistä vain on, että sekään ei enää vaikuta riittävältä. Kansanedustuslaitoksisista on tulossa yhä enemmän suoran demokratian kansankokousten kaltaisia katuparlamentteja. Yhdysvalloissa ja muuallakin on presidentinvaalin tulosta alettu pitää mandaattina hallita pidäkkeittä, jos nyt ei ihan niin kuitenkin vähän kuin Ateenan tyrannit (antiikissa tämä sana ei tarkoittanut aivan samaa kuin nykyään).

Internetin mahdollistama sosiaalinen media on kiihdytin, josta tämäkin ilmiö saa käyttövoimaa, mutta sekin on tietenkin vain väline, ei perimmäinen syy. Niitä perimmäisiä syitä onkin vaikeampi tietää, mutta ehkä joitain niistä sentään voi osoittaa. Kaikkialla maailmassa, mutta pisimälle tässä on jouduttu kehittyneimmissä yhteiskunnissa, ovat ne perusteet, joilla ihmiset identifioivat toisiinsa, muutoksen tilassa. Muinoin identiteetti oli kaikilla tai ainakin lähes kaikilla paikallinen, sitten se alkoi yhä enemmän perustua laajempiin maantieteellisiin yksiköihin, joista valtio ja kansa ovat pisimälle viedyt ihmisyhteisön organisaatiotasot vielä tänäkin päivänä.

Viimeisten vuosikymmenten aikana on tämäkin identiteettiperusta alkanut murentua. Kansaan kuulumisen tunne ei ehkä ihan pian vielä katoa, mutta sen rinnalle ja ohikin on pyrkimässä muita identiteetin ja yhteenkuulumisen perusteita. Koulutustaso on yksi esimerkki, varallisuus toinen, suhtautuminen erinäisiin maailmanlaajuisiin ilmiöihin kolmas. Syntyy uudenlaisia sekä perinteisten kansojen ja valtioiden sisälle että yli niiden rajojen ulottuvia ”yhteisöjä”. Niissä voi olla ja toimia ilman välikäsiä tai ”portinvartijoita”, joita ”kansan edustajat” ovat. Niihin identifioituneiden ei myöskään tarvitse kohdata tai ainakaan sietää eri mieltä olevia eikä siis etsiä kompromisseja. Seuraukset näkyvät jo siinä, että perinteiset poliittiset foorumit parlamenteista alkaen menettävät merkitystään eikä niihin välitetä edes äänestämällä satsata. Toisekseen tapahtuu sitä, mihin edellä viittasin eli että myös nuo perinteiset poliittiset foorumit alkavat muistuttaa yhä enemmän suoran demokratian kansankokouksia (torikokous olisi itse asiassa parempi termi), demagogien temmellyskenttiä.

Ehkä tämäkin on vain välivaihe ja seuraa jotain mitä ei tänä päivänä osata edes ennustaa. Ennen kuin siihen asti päästään, tullaan näkemään edustuksellisen demokratian rappeutumista seurauksineen, jotka eivät ole kaunista katseltavaa. Eikä ole takeita siitä, että myöhemmin koittava uusi järjestys olisi sekään kaunista katseltavaa.

AnttiKuosmanen
Helsinki

Filosofian maisteri, suurlähettiläs

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu