AnttiKuosmanen

Mitä on jäljellä Neuvostoliitosta?

Mitä on jäljellä Neuvostoliitosta? Sitäkin Ulkopoliittinen instituutti on tutkinut, mutta kyseisen tutkimuksen painopisteeksi osoittautui se, mitä siitä irtaantuneille neuvostotasavalloille, poislukien Venäjä ja Baltian maat, on tapahtunut ja mihin suuntaan ”post-Soviet space” on kehittymässä.

Onhan sekin sinänsä mielenkiintoista eikä minulla ole huomauttamista siihen johtopäätökseen, että nämä valtiot ovat kehittyneet eri suuntiin ja että useimmat niistä ovat myös irtaantuneet yhä etäämmälle poliittisesti, taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti entisestä emämaastaan. Eroja tosin on tässäkin suhteessa ja jotkin niistä ovat pysytelleet sitä lähellä (Valko-Venäjä tulee mieleen).

Sekään ei herätä vastaväitteitä, että Venäjän yritykset estää tämä kehitys ja jopa kääntää se päinvastaiseksi ovat suurelta osin epäonnistuneet. ”Euraasialainen” malli, jota Venäjä on eri muodoissa tarjonnut, on ollut lähinnä länsieurooppalaisen integraation ulkoisten muotojen matkimista, vaikka Venäjän, Kazakstanin ja Valko-Venäjän tulliliitolla ja talousunionilla on todellistakin sisältöä. Samoin on totta, että näillä mailla ei kuitenkaan oikeastaan ole ollut hyvää vaihtoehtoista integraatiomallia. Läntisen integraatiomallin käyttökelpoisuuden saati houkuttelevuuden tiellä on kyseisten maiden – ja Venäjän – talous- ja yhteiskuntatodellisuuden lisäksi myös EU:n oma tilanne brexiteineen ja muine kriiseineen ja hajaantumisilmiöineen.

Mutta kun kysymykseksi asetetaan, mitä on jäljellä Neuvostoliitosta ja varsinkin kun käytetään sellaista termiä kuin ”post-Soviet space”, tarkastelu jää torsoksi, jos ei aloiteta siitä, mikä oli ”Soviet space”. Silloin pitää aloittaa keskeisimmästä, eli Venäjästä. Neuvostoliitto olisi voinut olla olemassa, vaikka mikä tahansa muista 14 neuvostotasavallasta olisi siitä lohkaistu pois, mutta jos siitä olisi lohkaistu pois Venäjä, sitä ei olisi voinut olla olemassa. Toisekseen, ”Soviet space” ei päättynyt Neuvostoliitonkaan rajoille, vaan siihen kuuluivat myös ne maat, jotka Neuvostoliitto oli alistanut valtapiiriinsä: Varsovan liiton maat, Mongolia ja Pohjois-Korea; Stalinin aikaan jopa Kiina.

Mitä sitten Venäjässä on jäljellä Neuvostoliitosta? Voisi ensimmäiseksi kysyä, mitä Neuvostoliitossa oli jäljellä Venäjästä, joka sitä edelsi. Niin perusteellisesti kuin kommunistinen komento vanhan Venäjän vanhan yhteiskunnan tuhosikin – se oli todellinen, joskin tuloksiltaan kauhea sosiaalinen vallankumous, johon verrattuna Ranskan suuri vallankumouskin oli pintaraapaisu – Venäjä suurvaltana, imperiumina, ei Neuvostoliiton hahmossa loppujen lopuksi paljon muuksi muuttunut.

Kuten terävänäköiset ovat paljon ennen minua sanoneet, rajojensa sisällä Venäjä oli siirtomaavalta siinä kuin siirtomaansa kaukaa rajojensa takaa hankkineet läntiset suurvallat, eikä Neuvostoliitto siinä suhteessa muuttanut muuta kuin että se totalitäärisenä valtana ulotti otteensa niihin paljon syvemmälle kuin tsaarinvalta konsanaan. Toisen maailmansodan jälkeen se hankki siirtomaita vielä lisää Varsovan liiton sateenvarjon alle ja vaikka niiden venäläistäminen ei ehkä ollut viimekätinen tavoite, oman yhteiskuntajärjestelmänsä se kuitenkin niihinkin vei. Niinhän Stalin oli lausunut: jokainen valloittaja ulottaa yhteiskuntajärjestelmänsä niin pitkälle kuin sen armeija pääsee. Stalin oli siinä sisäistänyt uskonpuhdistuksen tuottaman ja Westfalenin rauhassa vahvistetun periaatteen Cuius regio, eius religio.

Neuvostoliitto romahti ja sen mukana meni aika suuri osa Venäjän imperiumista: koko Neuvostoliiton rajojen ulkopuolella ollut alue ja sen lisäksi ainakin muodollisesti kaikki muut 14 neuvostotasavaltaa. Suurvaltana se säilyi, mutta supervaltana ei. Pahin kompastuskivi sen takaisin rakentamisen tiellä oli ja on Ukraina, mutta psykologisesti kipeimpiin iskuihin kuului varmasti Baltian pienten tasavaltojen pääsy kiistämättömäksi osaksi länsimaiden piiriä. Eipä silti, kyllähän niiden menetys oli kova isku myös turvallisuuspoliittisesti: Pietarista katsottunahan ne ovat lähes esikaupunkeja.

On objektiivisia tekijöitä, jotka todistavat sen puolesta, että Venäjä ei millään rauhanomaisilla keinoilla entistä imperiumiaan, ei edes Neuvostoliiton aluetta, takaisin saa. Irrottautuneisiin maihin on kasvanut sukupolvi ihmisiä, jotka ovat omaksuneet yhä vähemmän ”neuvostoidentiteettiä’”. Etnisten venäläisten määrä niissä vähenee vähenemistään, ja heidänkin identiteettinsä on muuttumassa vähemmän Venäjän yhteyteen kaipaavaksi. Taloudellisesti ja muutenkin Venäjä roolimallina, jossa rikollisuus ja korruptio rehottavat ja ovat suorastaan sulautuneet osaksi valtion olemusta, ei ole houkutteleva. Neuvostoliiton valta oli pakkovaltaa ja sellaiseksi laajalti koettiin, ja sen palaaminen – ilman kommunismiakin – vieroksuttaa useimpia. Venäjän propaganda, tai uudempaa terminologiaa käyttäen informaatiovaikuttaminen, ei ole pystynyt eikä mitä todennäköisimmin pystykään tekemään tyhjäksi näitä objektiivisia seikkoja.

Jos siis Venäjän attraktio tai ”soft power” kuten sitä kutsutaan ei riitä, miten on koersion, pakottamisen laita? Sitäkin Venäjä on käyttänyt. Kokonaisvaltaiseen jälleenvalloitukseen se ei ole pyrkinytkään, koska siihen voimat eivät selvästikään riitä, ja sellaisen yrityksen aiheuttamat vastatoimet kävisivät liian kalliiksi. Sen sijaan Venäjä on menestyksellisesti pystynyt luomaan paikallisia konflikteja, jäätyneitä ja kuumia, joilla on lamautettu kohdemaan kykyä tehdä sellaisia ulkopoliittisia vallintoja, joita Venäjä ei hyväksy. Georgia vuonna 2008, Ukraina vuodesta 2014, Armenia/Azerbaidzhan ja Moldovan Transnistria ovat Venäjän kannalta onnistuneita tällaisia operaatioita. Baltian maita vastaan se on rajoittunut kyber- ja informaatio-operaatioihin, epäilemättä siksi, että suora sotilaallinen interventio Nato-maita vastaan on tähän asti sitä arveluttanut. Ei siis ihme, että Venäjä, joka selvästikin osaa pelata taitavasti heikoilla korteilla, tekee kaiken minkä voi energia-aseellaan, ja havaittuaan tilaisuuden tulleen, horjuttamalla länsimaita informaatiovaikuttamisella.

Mitä siis on jäljellä Neuvostoliitosta? Venäjä, jossa on yhteiskunnallisesti totalitarismin tilalla (ainakin vielä) autoritarismi. Ulkoisesti on jäljellä sen supistunut valtapiiri, jota se koettaa kaikin keinoin pitää pystyssä ja laajentaa. Lännen suunnalla sillä on ollut tiettyä menestystä, idän suunnalla se on itseään paljon suuremman maan laajenevan valtapiirin paineessa. Suurvaltakilpailun taktiset asetelmat ovat juuri nyt saattaneet Venäjän sen kanssa eräänlaiseen liittolaisssuhteeseen, mutta siitä ei päästä mihinkään, että Venäjä on siinä altavastaaja. Mitä sillä suunnalla tapahtuu, vaikuttaa syvällisesti myös siihen, mitä tapahtuu tällä suunnalla; asia joka tuppaa unohtumaan täällä Euraasian maantereen läntisellä niemenkärjellä.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

10Suosittele

10 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (9 kommenttia)

Käyttäjän MikaRiik kuva
Mika Riikonen

Venäjä on menneen vuosikymmenen aikana suoraan sanoen ryssinyt omien keskeisten tavoitteidensa ajamisen.

Totta on, että Venäjä on pystynyt estämään Geogian ja Ukrainan liittymisen läntisiin rakenteisiin ja siinä samalla antanut varoittavan esimerkin muille samaan pyrkiville maille. Yhtä kaikki, Venäjä on joutunut turvautumaan voimankäyttöön.

Seurauksena on toisaalta voimakas epäluulo niiden maiden piirissä, joihin voimankäyttö ei (vielä) ole kohdistunut ja toisaalta Georgian ja Ukrainan totaalinen vieraannuttaminen Venäjän valtapiiristä.

Erityisesti Ukrainan irtautuminen Venäjän vaikutusvallasta on käytännössä tuhonnut Venäjän imperiumin uudelleen muodostamisen kaksi kärkihanketta (Euraasian Unioni, Venäläinen Maailma). Noilla hankkeilla ei ole mitään uskottavuutta, jos edes veljeskansa Ukraina ei niihin halua kuulua. Eli siinä meni imperiumin rauhanomaisen uudelleenrakentamisen työkalut.

Jäljelle jää voimatoimet.

Käyttäjän tampere515 kuva
Jarmo Makkonen

"Mitä on jäljellä Neuvostoliitosta?"

EU komissaareineen. Mitään ei opittu.

Käyttäjän jgagarin56 kuva
Juha Kuikka

Missä ovat EU:n vankileirit ja yölliset koputukset, jotka kuullessaan talonväki hyppäsi mieluummin ikkunasta kadulle kuin meni avaamaan ovea?

Käyttäjän Luntatupaan kuva
Pertti Väänänen

Täällä Ruotsissa ainakin ovisilmällä saattaa olla paljonkin käyttöä!

Käyttäjän jgagarin56 kuva
Juha Kuikka Vastaus kommenttiin #4

Just det!

Neuvostoliitossa oli kirjoituskoneen omistaminen luvanvaraista eikä sitä lupaa saaneet kuin harvat ja valitut uskotut.

Vankileirien saaristo Siperiassa ei loppunut 50-luvulla, vaan vasta vuonna 1991. Siihen asti siellä myös tapettiin vankeja. Sellaisiakin, joiden ainoa rikos oli ollut poliittinen toiminta. Neuvostoliiton rajat olivat suojattu miinakentillä ja piikkilangoilla sekä aseistetulla rajavartiostolla, joiden pyssyjen piiput osoittivat kotimaahan päin.

Voihan sitä EU:hun verrata, mutta mikä sen vertailun tulos on, onkin sitten eri asia.

Käyttäjän Luntatupaan kuva
Pertti Väänänen Vastaus kommenttiin #5

Yritä Kuikka saada se kovalevysi kuntoon!

Käyttäjän mhatakka kuva
Markku Hatakka

Eikös Saksan ulkoministeri Schäuble todennut että Eurooppa sössi mahdollisuutensa NL hajotessa kun se ei ottanut Venäjää yhteistyöhön? Jos Venäjä olisi otettu mukaan Natoon niin olisiko Euroopassa turvallisuusongelmia? Toisaalta USAn ja Britannian aseyhtiöt eivät olisi pystyneet myymään aseita Eurooppaan, joten tuskin USA ja Britannia olisivat hyväksyneet hakemista. Vihollisia tarvitaan aina.

Historiaa
”Vuonna 1954 Neuvostoliitto ehdotti liittymistä Natoon rauhan säilyttämiseksi Euroopassa. Yhdysvallat ja Britannia kuitenkin hylkäsivät sen ehdotuksen epäillessään sen yrittävän rajoittaa joukkojen sijoittamista Eurooppaan.”

”Vuonna 1997 solmitulla Nato–Venäjä-peruskirjalla luotiin pysyvä yhteistyöneuvosto, jossa Nato-maat ja Venäjä kokoontuivat.[12] Yhteistyöneuvoston seuraajaksi luotiin myöhemmin erityinen Nato–Venäjä-neuvosto, jonka perustaminen hyväksyttiin huippukokouksessa Roomassa 28. toukokuuta 2002. Neuvosto koostuu Naton jäsenmaista sekä Venäjästä. Se keskittyy erityisesti yhteistyön tiivistämiseen Naton ja Venäjän välillä, mutta myös muun muassa terrorisminvastaiseen toimintaan.”

https://fi.m.wikipedia.org/wiki/Nato

Käyttäjän heikki1k2auvinen kuva
Heikki K. Auvinen

Markku Hatakalle,

Ihan hyvä, että otat esiin Venäjän ja Naton väliset suhteet. Todellakin NATO on optio Venäjälle. Minulla on ollut tilaisuus asua kaksi vuotta Uralin hiilikaivosalueelle. Tutustuin silloin neuvostoliittolaisten hiilikaivosmiesten ajattelutapaan.

Heidän ajattelutapansa eroaa valtavirrasta, kuten muuallakin. Tämä tietoisuus eroaa oman työnsä merkityksestä yhteiskunnalle ja sen toimivuudelle. He toimivat oman etunsa mukaisesti. Kun hiilikaivosmiehet laittoivat Siperian radan poikki työolosuhteidensa parantamiseksi - Kreml neuvotteli ja osapuolet löysivät ratkaisun.

Muissa lakkotilanteissa esimerkiksi ennen NL:n hajoamista, maan
pääkaupungissa alkoi opiskelijalevottomuudet, jossa oli mukana monenlaista sisällöllistä ainesta. Kreml antoi Nursultan Nazarbajeville luvan käyttää voimaa. Hän myös käytti ja uhreja kutsutaan Kazakhstanin dekabristeiksi.

Kun mennään ihmisten tietoisuuden ja identiteetin arvioimiseen NL:n ja Venäjän suhteissa rajojen ulkopuoliseen maailmaan, tilanne on sama, mutta johdolla ei ole mekanismeja sen hallitsemiseksi. Kysymys on osaamisen ja tieteen roolista. Tietoisuus myös Venäjän Federaation hajoamisen mahdollisuudesta on korkea tällä hetkellä.

Yhtenäisyyden säilymisen takuumiehenä on maan asevoimat ja niiden toiminnallisuutta tukevat investoinnit ja tutkimus. Neuvostoliitto teki "akkordin" 1980-luvulla kilpavarustelun lopettamiseksi ja resurssien vapauttamiseksi siviilisektorin innovaatiotoimintaan ja talouden uudistamiseksi, koska maalla oli potentiaalista teknologista osaamista.

Länsimaiden ja Neuvostoliiton välisessä yhteistyössä Kreml ei osannut arvioida 1991-jälkeisen siirtymätalousohjelman ja privatisoinnin tuloksia maan tulevaisuudelle. Ei Kremlillä ollut myöskään vaihtoehtoja, oli otettava se mitä ulkomailta tarjottiin. Yhdysvaltoja lukuun ottamatta kukaan "auttajista" ei ole halunnut vastaanottajamaiden kanssa tehdä ex-post arviota mitä siirtymätalousvaiheessa todella tapahtui.

Länsimaiset avustusohjelmat ilman riittävää analyysia venäläisvetoisen yhteiskunnan toimivuudesta synnytti lopputuloksena hiirten tanssin pöydällä, kun kissaa ei ollut paikalla. Siinä mylläkässä meni sekaisin sekä sotilassektori, siviilitalous ja sosiaalipolitiikka. Jopa uuden Venäjän upseeristo oli kiinnostunut järjestyksen palauttamisesta NATO-yhteistyön avulla, joka olisi merkinnyt äänen saamista sotilaallisista asioista päättämisessä muiden kanssa Euraasian alueella.

Tässä mielessä Vladimirin Putinin politiikka on ymmärrettävää, joskaan ei hyväksyttävää niiltä osin kun hän meni eteenpäin asioiden korjaamisessa omassa maassaan kuin olisi ollut tarpeen. Maan johdon toimivalta loppuu omille rajoille. Se on ollut "Code of Conduct" kautta maailman sivu. Vaikka Venäjä olisi kuinka vahva hyvänsä, tätä periaatetta se ei voi muuttaa. On vahinko, että maan sisäinen dialogi ei toimi.

Jatkossa, jossa on kaksi tärkeää tekijää, jotka tulevat vaikuttamaan elämään maapallolla ovat ympäristökysymykset ja erityisesti niiden vaikutukset ihmisten elämään. Toinen tekijä on YK:n väestöennusteet ja niiden perusteella tapahtuvat muutokset eri alueilla. Venäjän edun mukaista voisi olla löytää ystäviä läheltä ja vihollisia kaukaa, kuten ko. asia on pitemmän aikaa hyväksi havaittu asia.

Käyttäjän heikki1k2auvinen kuva
Heikki K. Auvinen

Toisilla on kultaisia muistoja. Toiset eivät ota kantaa asioihin, kun pelkäävät tuulen tempaisevan takin auki ja sen toinen puoli paljastuu. Omasta mielestäni olen ollut liikkeellä yhdellä takilla. Omaan hyviä muistoja sekä neuvostovuosilta että myös siirtymäajan vuosilta. Venäjälle mahtuu monenlaisia muistoja.

Näin hyvin läheltä 1980-luvun kehityksen Neuvostoliitossa, erityisesti 1980-luvun lopun uudistukset ja kuinka niitä tehtiin. Jos etsii vain kielteisiä asioita, silloin tuskin löytää mitään positiivista.

Venäläisyys on keskeinen asia kun arvioimme Neuvostoliittoa, kuten kirjoittaja painottaa. Kun syytämme venäläisiä voimankäytöstä ja alistamisesta alueella asuneiden pienten etnisten vähemmistöjen suhteen, muistakaamme kuinka länsimaat "auttoivat" Neuvostoliittoa 1990-luvulla.

Venäläiset ja muut Neuvostoliittoon kuuluneet maat halusivat uudistaa omaa järjestelmäänsä ja tehdä siitä eurooppalaisempaa sosialismia. Auttajia tuli Euroopasta ja Yhdysvalloista auttamaan vahvoilla omilla käsityksillään siitä, mikä oli parasta Neuvostoliitolle.

Länsimaiset hallitukset eikä Neuvostoliiton hallitus tehneet kunnollista tilanneanalyysia maan muutosprosesseista, joita oli 1980-luvun loppupuolelta lähtien sekä omista lähtökohdista ja yhdessä länsimaiden liike-elämä (B2B) kanssa. Kuten aikoinaan Neuvostoliitossa hoettiin sosialismista, länsimaat tulivat Neuvostoliittoon hokemaan ääneen privatisoinnista - ei oikeastaan mistään muusta.

Kaikki se omaehtoinen uudistaminen, mitä maassa ajettiin ja oli saatu aikaan, heitettiin romukoppaan. Olen viettänyt elämästäni yli 20 vuotta Neuvostoliitossa ja Venäjällä, joten tiedän mistä puhun ja josta olen kirjoittanut kotisivuiltani. Länsimaiden tapa "auttaa Neuvostoliittoa" ei millään lailla eronnut Neuvostoliiton tavasta auttaa muita tullaa mukaan suureen sosialismin perheeseen.

Oli olemassa muitakin vaihtoehtoja kuin privatisointi ja siihen liittyvä sosiaalisektorin alasajo. Sosiaalipolitiikka toimi eri tavalla kuin verotukseen ja julkisen hallinnon/kansalaisjärjestöjen pyörittämän mallin mukaisesti. Vain Yhdysvaltojen Kongressin auditointi-elin on kahdessa raportissaan tehnyt johtopäätöksiä, että kaikki ei USAID:in ohjelmissa mennyt niin kuin piti mennä.

Muutoksen hallinnan historiaa Neuvostoliiton hajotessa ei ole kirjoitettu tasapuolisesti. Rikokset vanhenevat oikeudellisesti. Ihmisoikeuksien loukkaukset ja oikeudenmukaisuus eivät vanhene koskaan. Venäjän käyttäytymiskoodi on viime vuosina tullut hyvin ongelmallisemmaksi. Syitä voi lähteä etsimään niin sysistä kuin sepistäkin.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset