AnttiKuosmanen

Euroopan poliittinen maisema

Parissakin viime viikkoina järjestetyssä ulkopoliittisen instituutin seminaarissa on aiheena ollut EU, toisessa raha- ja talousliitto, toisessa ”poliittisen maiseman” odotettavissa oleva muutos. Mikään tekninen asia ei tietenkään ole eurokaan, ja sen menestys ja varsinkin menestymättömyys vaikuttaa tuohon maisemaan enemmän kuin yhdet europarlamentin vaalit. Vaalithan sitä paitsi eivät viime kädessä ole maiseman muuttumisen aiheuttaja, ne vain tuovat sen näkyviin. Seuraavassa olevat pointit eivät ole pelkästään oman pohdintani tulosta, eivät edes pääosaltaan, mutta olen niitä omilla ajatuksillani siinä määrin sävyttänyt, että otan niissä olevat mahdolliset virheet tietysti omiin nimiini.

Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä kauemmas häipyy muisto siitä, miten suurella ilolla yhteinen raha otettiin vastaan ja miten hyvin se itse asiassa toimi ensimmäisen vuosikymmenensä. Tosin onhan Suomessa aina EU-jäsenyyden aikaisista taisteluista asti ylläpidetty väitettä siitä, että rahaliittoon mentiin kansaa harhauttamalla ja perustuslakia rikkoen. Niin kauan kuin kaikki meni hyvin, tuo puuhailu kuitenkin pysyi marginaalissa, ja vakavasti otettavia taloustieteilijöitäkin ilmaantui euroa epäilemään laajemmassa mitassa vasta, kun ongelmat viime finanssi- ja talouskriisin myötä tulivat näkyviin ja kärjistyivät. Tai ehkä on kyse näköharhasta: media nosti heidän duubionsa vasta silloin näkyville.

Kriisistä lähtien eurojärjestelmä on kohdannut useita shokkeja, jotka ovat murentaneet luottamusta siihen. Näitä ovat Yhdysvaltain subprime-kriisi, kansan- ja valtiontalouksien epätasapainot, pankkisektorin vaikeudet ja julkinen velka. Osa on ulkoisia kuten subprime-kriisi, osa sisäisiä ja osa molempia, osa eurojärjestelmän rakenteesta johtuvia, osa, kuten varsinkin Kreikan tapaus, asianomaisen maan omia tekosia, joiden jatkamisen euro tosin mahdollisti pidemmälle kuin muuten ehkä olisi voinut tapahtua.

Euromaissa on tapahtunut kehityksen eriytymistä. Niiden taloudelleen suorituskyky, jonka odotettiin euron myötä konvergoivan, onkin kehittynyt eriävään suuntaan. Toinen eriytyminen on tapahtunut julkisessa velassa. Se vaihtelee nyt 10 ja 130 prosentin välillä BKT:stä (pois lukien Kreikka, jossa se on vielä paljon korkeampi). Kolmas eriytyminen on tapahtunut vaihtotaseissa (mikä tahtoo jäädä vähemmälle huomiolle, vaikka on signaaliarvoiltaan suuri).

Vaikka Emuun rakennettu jäsenmaiden finanssipolitiikan (lue: valtion tulot ja menot) ohjaamista koskeva puitteisto alkaa asiantuntijoiden mielestä sinänsä olla kunnossa, sen toimeenpano ontuu; eli käytännössä: jäsenmaita ei ole saatu riittävästi ruotuun ja niitä on jopa katsottu sormien läpi. (Ajankohtaiset esimerkit löytyvät etelä-Euroopasta, mutta luisuunhan tämä lähti heti alkuun Saksan ja Ranskan takia, kuten muistetaan eikä pitäisi koskaan unohtaa.) Oleellisesti ei euroalueen toimintaa ole saatu parannetuksi. Viimeisin esimerkki on Italian budjetti, joka hyväksyttiin pienten näennäisten muutosten jälkeen.

Perustavanlaatuinen kysymys on, tarvitaanko Emun pystyssä pitämiseen enemmän kuin pelkkä talous- ja rahaliitto, tarvitaanko myös poliittinen unioni. Se taitaa riippua siitä, mitä tällä käsitteellä tarkoitetaan, ja sillä tarkoitetaan eri asioita tarkoittajasta riippuen. Valtiot ovat poliittisia unioneja, ja valtiona EU epäilemättä pärjäisi paremmin myös yhteisen rahan kanssa. Valtio käyttää ylintä valtaa alueellaan, sillä on verotus- ja velanotto-oikeus, se harjoittaa niin makro- kuin mikrotalouspolitiikkaa ja montaa muutakin politiikkaa, mukaan lukien alueelliset ja sosiaaliset tulonsiirrot, joilla tasataan suhdanteiden ja taloudellisten shokkien vaikutuksia.

EU ei ole valtio eivätkä sen toimivalta ja resurssit yllä lähellekään yllä mainittuja asioita. Vähemmälläkin kuitenkin eurojärjestelmä pysyisi pystyssä, ovat asiantuntijat, kuten Etlan entinen toimitusjohtaja Vesa Vihriälä, arvioineet. Kunnossa olevien pankkien maksuvalmiuden varmistaminen, kelvottomien pankkien tehokas saattohoito, julkisten velkojen markkinakuri sekä pankkien ja valtioiden riskien erottaminen toisistaan voisivat riittää. Kivuliasta on ollut näidenkin aikaansaaminen. Ennen kuin siinä onnistutaan, voi tulla se seuraava kriisi, jota varten on kyllä rakenneltu puskureita, mutta jos se iskee todella isoon maahan (lue: Italia), silloin on selvää, että ne puskurit eivät hyökyaaltoa pysäytä.

”Poliittiseksi maisemaksi” mielletään EU-piireissä useimmiten Euroopan parlamentti, ja helposti näiltä piireiltä unohtuu ainakin kaksi asiaa: Toinen on, että myös Eurooppa-neuvosto ja EU:n ”tavallinen” neuvosto ovat poliittisia elimiä, politiikoista koostuvia ja heidän kotimaisesta asemastaan riippuvaisia. Eikä politiikasta vapaa ole komissiokaan; poliittisilla päätöksillä senkin jäsenet valitaan, politiikan parista hekin tulevat ja poliittisia ovat niin tavoitteiltaan kuin seurauksiltaan sen tekemät esitykset neuvostolle ja parlamentille. Siihen mitä EU:n pöytiin tuodaan päätettäväksi ja mistä se pystyy päättämään nämä elimet vaikuttavat enemmän kuin parlamentti. Eurooppa-neuvosto ja neuvosto vain eivät vaihdu kertaheitolla kuten parlamentti ja komissio, vaan asteittain sitä mukaa kun poliittiset johtajat vaihtuvat jäsenmaissa, ja niinpä niiden vaikutus ”poliittiseen maisemaan” tahtoo jäädä huomiotta.

Toisekseen, valtioluonteen ohella EU:sta puuttuu myös muita todellisen poliittisen unionin välttämättömiä osatekijöitä, esimerkiksi poliittiset puolueet. EP:ssä toimivat puolueet ovat, kuten ne itsekin itseään kutsuvat ”poliittisia perheitä”, jotka koostuvat sekalaisista seurakunnista jäsenmaiden enemmän tai vähemmän yhteensopivia kansallisia puolueita. Tätä voi verrata esimerkiksi Yhdysvaltoihin, jossa liittovaltiotason puolueet ovat samat, jotka toimivat myös osavaltioissa ja paikallistasolla. Kansalaisjärjestötasolla vallitsee samanlainen ellei vielä suurempikin hajanaisuus, vaikka sellaisiakin järjestöjä ja liikkeitä on, jotka toimivat monissa jäsenmaissa (ja myös kolmansissa maissa). Kun ei myöskään ole koko EU:n kattavaa mediaa, ei ole edellytyksiä puhua yleisestä mielipiteestäkään samassa merkityksessä kuin jäsenmaissa. On kysytty, onko ”poliittinen yhteisö” (polity) yleensä mahdollinen EU-tasolla yhteisen kielenkin puuttumisen takia, ja se on hyvä kysymys varsinkin jos brexit toteutuu ja englanninkieli alkaa menettää merkitystään epävirallisena lingua francana.

Niinpä EU pysyy jossain kansainvälisen järjestön/valtioliiton ja liittovaltion kevytversion välimaastossa, omaten tosin eräitä vahvoja liittovaltion – ja itse asiassa yhtenäisvaltionkin – piirteitä tietyillä aloilla. Se on epävakaa olotila, jonka ylläpito vaatisi jatkuvaa vaivaa ilman jäsenmaista kumpuvia hajoamisuhkiakin. Vielä vähemmän se luo hyviä edellytyksiä pärjätä maailmassa, jossa vanhan tukipylvään Yhdysvaltojen varaan ei voi enää laskea, jossa vanha haastaja (lasken Neuvostoliiton tässä samaan kastiin) Venäjä on entistä aggressiivisempi, jossa uudet haastajat Asiasta ovat yhä vahvempia ja jossa lähitienoon (Lähi-Itä, Afrikka) kriisit ja niiden seuraukset painavat päälle.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän rutanen1965 kuva
Jari Rutanen

Osuvaa EU-analyysiä Antti Kuosmaselta.

-

Mieleeni tuli Brexit-analogia EU:n nykytilanteesta: Pitäisi päättää ollanko liittovaltio vai vapaakauppa-alue, mutta kumpaankaan suuntaan ei osata päättää.

Liittovaltiota tuskin saadaan muodostettua, joten uhkana on koko EU:n hajoaminen edessä olevan taantuman aikana puhkeavassa eurokriisissä. Ellei Italia vedä euro-töpseliä irti jo ennen sitä.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset