AnttiKuosmanen

Taloudellinen eriarvoisuus

Arkeologit havaitsivat aikoinaan tutkiessaan 1400-luvulla eea. hallinneen faarao Akhenatonin, sen jonka muistamme Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisestä, El Amarnasta löytyneen pääkaupungin raunioita, että rikkaimpien talot olivat olleet 50 kertaa suurempia kuin köyhien. Tulon- ja omaisuuden jakautumisesta ei noilta ajoilta paljon kvantitatiivista tietoa ole, mutta talojen koosta ja maanomistusoloista on välillisesti pääteltävissä, että 1-2 prosenttia muinaisegyptiläisistä omisti kutakuinkin kaiken ja sai suurimman osan tuloista.

Melkein kolme ja puoli tuhatta vuotta Akhenatonin jälkeen ranskalainen taloustieteilijä Thomas Piketty osoitti kuuluisaksi tulleessa teoksessaan "Pääoma 21. vuosisadalla”, että viime maailmansotiin asti tulojen ja omaisuuden jakautuminen ei ole koskaan radikaalisti poikennut siitä, mikä se oli jo faaraoiden aikana, ei ainakaan historian saatossa nousseissa ja kukoistaneissa johtavissa korkeakulttuureissa. Teollinen vallankumouskaan ei tähän kovin paljon vaikuttanut vielä 1800-luvulla.

Ensimmäinen ja toinen maailmansota, ensimmäiset ”totaaliset sodat”, joihin niihin osallistuneiden maiden oli mobilisoitava yhteiskuntiensa kaikki voimavarat, muuttivat tämän vuosituhantisen tilanteen, ja sotien jälkeen noudatettu politiikka teollistuneissa maissa muutti sitä lisää aina 1970-luvun lopulle asti. Sitten tapahtui käänne, jota yhä eletään, ja vaikka vauhdissa on eroja, yleissuunta näyttää olevan paluu entiseen.

Piketty esitti myös teoreettisen perustelun sille, että näin aina tuntuu tapahtuvan: pääoman tuotto on pitkällä aikavälillä aina ylittänyt talouskasvun. Hänen teesinsä on kyseenalaistettu, mutta empiirinen havainto tulojen ja omaisuuden jakautumisesta on historiallisina aikoina ollut edellä kuvatun kaltainen. Yhteiskunnallinen ”default state”, tasapainotila johon mihin ne hakeutuvat ilman aktiivista ja jatkuvaa asioihin puuttumista, näyttäisi olevan erittäin suuri taloudellinen eriarvoisuus, joka teolliseen vallankumoukseen asti merkitsi suuren enemmistön kituuttamista nälkärajalla ja sen alapuolellakin. Olemassaolon taistelu oli kirjaimellista: häviäjän olemassaolo lakkasi.

Vieläkin on paljon ihmisiä, joiden elämä ei ole tuosta paljon paremmaksi muuttunut, mutta eettinen normistomme on sen sijaan muuttunut. Myös poliittiset tavoitteet ovat muuttuneet, ja käsityksemme taloudellisesta tehokkuudestakin puhuu äärimmäistä eriarvoisuutta vastaan. Millä keinoin sen paluu siis pitäisi yrittää estää?

Jos ja kun ilmiön perimmäinen syy tai syyt ovat selvittämättä, ovat toimenpiteet tilanteen muuttamiseksi myös nekin viime kädessä epävarmalla pohjalla. Vähemmän perimmäisiä syitä on etsitty ja oltu löytävinäänkin. Teknologia on yksi: ne joille kerääntyvät parhaat tiedot ja taidot sen kehittyessä voivat hyötyä todella dramaattisesti. Kysymys on myös voimasuhteista, niin brutaalilta kuin se voi kuulostaakin, eikä vain työmarkkinaosapuolten voimasuhteista. Voima, viime kädessä kyky käyttää väkivaltaa, on aina muovannut yhteiskuntien rakennetta. Näin Pariisin vuosinani 1600-luvulla Ranskan valtiovarainministerinä toimineen varakreivi Nicolas Fouquetin linnassa säilytettävän Ranskan kartan, jonka marginaalissa oli jaettu kolmeen luokkaan Ranskan silloinen väestö: ”sotilaat”, papisto ja ”työläiset”. Papisto tarkoitti samaa kuin nykyäänkin, mutta sotilaat ei tarkoittanut sotilaita nykyisessä merkityksessä vaan aatelistoa. Näitä kahta säätyä laskettiin olevan yhteensä noin 300 000. Työläiset -17 miljoonaa! -  tarkoitti kaikkia muita, niitä joiden oli ansaittava elantonsa työllään. Se oli paljon puhuva muistutus siitä, mikä aateliston rooli oli alun perin ollut: ne jotka pystyivät tuottamaan fyysistä turvallisuutta – mutta myös sen pois ottamaan. He myös omistivat melkein kaiken, vaikka porvaristo jo nostikin päätään.

Yksi keino korjata taloudellista eriarvoisuutta on verottaminen ja tulonsiirrot, joita veroilla rahoitetaan. Niin Pikettyllä kuin muillakin vasemmistolaisesti asennoituvilla yhteiskuntatieteilijöillä on pitkälle meneviä ajatuksia siitä, mille tasolle verotus olisi nostettava, jotta se todella tuottaisi tuntuvia tuloksia. Piketty esittää maailmanlaajuista progressiivista varallisuusveroa, joka korkeimmillaan nousisi (vuosittain) hulppeaan kahdeksaan prosenttiin omaisuuden arvosta. Muut silmiini sattuneet ehdotukset ovat olleet maltillisempia ja kohdistuneet pikemminkin tuloihin (mukaan lukien tietenkin pääomatulot) ja liikkuvat enimmillään 70-80 prosentissa suurituloisimpien vuosituloista. Toisenlainen idea on verottaa sitä, mistä englanniksi käytetään nimitystä ”rent”, joka on vaikea kääntää suomeksi; vuosikymmeniä sitten vasemmistolaiseen sloganismiin kuului ”ansiottoman arvonnousun” käsite; neutraalimmin voisi puhua sellaisesta tulosta, jonka perustana olevan arvon luomiseen tulon saaja ei ole osallistunut. Klassinen tyyppiesimerkki on maanomistajan saama hyöty kaavoituksesta.

Hyvin korkeat verot eivät tuota toivottua tulosta integroituneessa maailmassa, jossa pääomanliikkeet ovat (ainakin pääosin) vapaat, mutta jossa verottaminen on kansallista. Maailmanlaajuiset verot ovat puolestaan toiveajattelua. Syvempi ongelma on, että ”verojen rakastaminen” on niin ikään toiveunta, eikä mikään julkinen politiikka, joka perustuu pakottamiselle ilman suuren enemmistön hyväksyntää, pidemmän päälle toimi tehokkaasti. Tosiasia on lisäksi, että niin vero- kuin tulonsiirtojärjestelmätkin ovat kehittyneet – voisi sanoa että kasvaneet kieroon – suunnattoman monimutkaisiksi, väärinkäytöksille alttiiksi ja alkuperäistä tarkoitustaan vastaamattomiksi kokonaisuuksiksi, joiden uudistaminen on äärimmäisen vaikeaa.

Toinen tapa, jolla julkinen valta voi vaikuttaa on sääntely; lait ja muut määräykset. Sillä on suuri merkitys esimerkiksi tuote- ja työturvallisuuden, minimityöehtojen sekä terveen kilpailun varmistamisessa, mutta on vaikeaa ellei mahdotonta luoda sellaista sääntelyä, joka ohjaisi tulonmuodostusta tasaisemmaksi vääristämättä samalla markkinamekanismia. Leikittelin joskus ajatuksella, että yritysjohtajan maksimipalkka (bonuksineen) olisi rajattava 25-30 kertaa yrityksen maksaman pienimmän palkan suuruiseksi, mutta vaikka minut silloin jotkut toivottivat tervetulleeksi sosialistien joukkoon, en minä hetkeäkään uskonut enkä usko, että sellainen periaate olisi toteutettavissa millään pakottavalla normilla.

Suuret tulot ja omaisuudet luodaan pääasiallisesti yritystoiminnassa. Yrityksissä on karkeasti katsoen kolme osallistujaryhmää: omistajat, johto (joka voi olla osittain sama kuin omistajat, mutta suurissa yrityksissä yleensä eri) ja työntekijät. Yrityksen ulkopuolelta pitää lisäksi mainita sille enemmän tai vähemmän alisteiset tavaran- ja palvelusten toimittajat, alihankkijat ja vastaavat.

Vallitseva teesi yrityksen tarkoituksesta on, että sen pitää tuottaa arvoa omistajilleen. Monet tutkijat ovat kuitenkin alkaneet päätyä sille kannalle, että tämä on liian kapea näkemys eikä sitä paitsi välttämättä toteudu varsinkaan sellaisissa yrityksissä, joissa omistus on hajaantunut laajalle. Niissä suurimpia edunsaajia saattavatkin olla ovat joko yrityksen ylin johto tai tietyt ”tähtisuorittajat”, tai molemmat. Rahoitussektorilta on löytynyt suuria yrityksiä, jotka ovat maksaneet tälle ryhmälle (siis poislukien varsinainen työntekijäporras) palkkoina ja bonuksina moninkertaisesti sen mitä on maksettu omistajille osinkoina.

Omistajien asettamista ensisijalle perustellaan sillä, että he kantavat riskin yrityksen epäonnistumisesta. Tämäkään ei tosiasiassa pidä paikkaansa sellaisissa yrityksissä, joissa omistajia on paljon eikä minkään omistajan sijoitus ole suuri sen (tai hänen) taloudelliseen asemaan suhteutettuna. Suurimpia riskin kantajia ovatkin yrityksen työntekijät ja alihankkijat. Lisäksi tuntuvaa riskiä kantavat ne paikkakunnat, joilla yritys toimii, varsinkin jos paikkakunta on pieni ja yritys suuri. Näillä ei kuitenkaan yleensä ole mitään päätösvaltaa yrityksen asioihin, ja voipa olla niinkin, että yrityksellä on päinvastoin paljonkin valtaa paikkakuntaan nähden.

Jos siis palkitsemisen pitää olla suhteessa kannettuun riskiin, olisi palkitsemista suunnattava koko lailla eri tavalla kuin nykyinen ”mantra” edellyttää. Mutta miten, ja mitä pitäisi tehdä, jotta sellainen uusjako onnistuisi? On ehdotettu paluuta osuuskuntamuotoon, on ehdotettu (ja on jonkin verran toteutettukin) työntekijöiden edustajien ottamista mukaan yhtiöiden hallituksiin, on ehdotettu johdon palkitsemisjärjestelmien sisältämien kannustimien muokkaamista uuteen uskoon. Eivät nämä konstit kuitenkaan tunnu uskottavilta, jos tehtäväksi asetetaan Pikettyn et al. toteamien, syvällisten yhteiskunnallisten trendien kääntäminen tai edes patoaminen.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

3Suosittele

3 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset