Diplomatian loppu
Eräs minua menestyneempi entinen diplomaattikollega ihmetteli jokin aika sitten jutellessamme, että olin puuttunut kirjoituksessani tasavallan presidentin puheisiin. Ihmettely sisälsi – niin tulkitsin – pientä kritiikkiä, tosin tietenkin hyvin diplomaatista, tuollaista menettelyä kohtaan. Kyse oli presidentin uudenvuoden puheesta, joka joutui ensin toimittaja Laurin Nurmen, sitten jonkin tai joidenkin poliitikkojenkin hampaisiin. Taisin tosiaan todeta, että en kuulu varsinaisesti presidentti Niinistön ihailijoihin, vaikka olen hänen puheitaan – ennen muuta niitä, joita hän piti suurlähettiläille – arvostanutkin. Kirjoitukseni varsinainen pointti oli kuitenkin moittia niitä, ja nimenomaan toimittaja Nurmea siitä, mistä hän oli moittinut presidenttiä. Eli siis oikeastaan olla presidentin puolesta. Mutta ehkä entisenkään diplomaatin ei sovi puuttua presidentin puheisiin mitenkään. Onhan positiivinenkin kritiikki kuitenkin ”kritiikkiä”.
Niinpä esitän tämänkertaisen asiani kommentaarina toimittaja Kari Huhdan artikkeliin diplomatian lopusta, joka julkaistiin Helsingin Sanomissa tänään. Sekin kyllä näyttäisi jollakin kierteisellä tavalla presidentin puheiden kriittiseltä arviolta, koska siinä esitetty kertoo nimenomaan laajasta ja kiihkeästä diplomaattisesta aktiviteetista, ei sen loppumisesta.
Yksi kohta kirjotuksessa pisti kuitenkin erityisesti silmään karkeana vääristelynä ja kylmän sodan aikana harjoitetun ulkopolitiikan ylenkatseellisena halveksuntana, joka on niin tyypillistä nykyään. Itsestään selvänä tosiseikkana esitetty väite, että Suomen noudattama periaate tunnustaa vain valtioita oli vain tekosyy sille, että ei tarvinnut arvostella Neuvostoliiton valtapiirissä tapahtuneita ihmisoikeusloukkauksia ja verisiä kaappauksia. Ensinnäkään ihmisoikeusloukkaukset eivät kyseiseen periaatteeseen kuulu, sillä siinähän on kyse hallitusten tunnustamisesta silloin kun ne vaihtuvat (mitä Suomii siis ei ole tehnyt). Toisekseen, paljon enemmän kuin Neuvostoliiton suojeluksessa olevista vallankaappauksista kyse oli kylmän sodan aikana halusta välttyä suurvaltojen välisten kiistojen osapuoleksi joutumiselta – ja siis ennen kaikkea Neuvostoliiton painostukselta ryhtyä osapuoleksi. Se oli, kuten Max Jakobson sanoi, reaalipolitiikan kaurapuuroa, jota Suomi joutui syömään moraalipolitiikan kaviaarin asemesta, mitä Ruotsi saattoi nautiskella.
Toinen kommenttini on yleisluonteinen ja koskee sitä, mistä diplomatiassa on kysymys: valtioiden välisestä neuvottelu- ja yhteydenpitoprosessista, joka voi johtaa ja usein johtaakin niiden välisiin sopimuksiin joko suppeammissa tai laajemmissa, laajimmillaan maailmanlaajuisissa puitteissa. Mutta tärkeää se on sellaisenaankin, jatkuvana yhteydenpitona. Tässä mielessä ei ole syytä puhua diplomatian loppumisesta, jos konflikti uhkaa tai konfliktiin joudutaan. Päinvastoin, diplomatiaa on tuskin koskaan niin paljon kuin silloin. Diplomatian epäonnistumisesta sen sijaan voidaan silloin puhua, ja ainakin ne, jotka pitävät konfliktiin joutumista huonona asiana, puhuvat näin. Pitää vain muistaa, että on niitäkin, jotka hakevat konflikteja (vaikka niihin voi toki joutua ilman että kukaan sitä lopulta haluaa). Kyllä hekin diplomatiaa käyttävät, vaikka vähemmän jaloon tarkoitukseen.
Kuten Hans Rosling sanoo ”Factfullness” -kirjassaan että vain ”Data on tärkeää, ei kuvitelmat ja uskomukset maailman tilasta”, niin katsottaessa maailman kriisipesäkkeitä ei voi olla yhtymättä Samuel L Huntingtonin (poliittisen historian professori) maailman poliittishistorialliseen käsitykseen kirjassaan
”Kulttuurien kamppailu ja uusi maailmanjärjestys (engl. The clash of civilizations and the remaking of world order) (1996)”
”
Huntingtonin mukaan maailma jakautuu selvästi kahdeksaan tai yhdeksään suureen kulttuuripiiriin, jotka ovat länsimainen, latinalaisamerikkalainen, ortodoksinen, islamilainen, intialainen, kiinalainen, japanilainen ja afrikkalainen kulttuuri, mahdollisesti lisäksi buddhalainen kulttuuri.
…
Todisteena käsitykselleen Huntington piti sitä, että useimmat nykyajan pahimmat selkkauspesäkkeistä kuten Bosnia, Kosovo, Palestiina sekä Intian ja Pakistanin raja ovat sijainneet eri kulttuuripiirien rajoilla ja kiistojen osapuolet kuuluvat eri kulttuuripiireihin.”
Linkissä maailmankartta sivilisaatioista sillon ja viekö nykyisinkin
https://fi.m.wikipedia.org/wiki/Kulttuurien_kamppailu_ja_uusi_maailmanjärjestys
https://en.m.wikipedia.org/wiki/Clash_of_Civilizat…
Tämä näkemys ei ole ollut mieleen johtavien politiikkojen YK:ssa ja EU:ssa, mutta kieltämällä totuus ei muuta faktoja/datoja …
Kirjassa esitetään jo silloin, 1996, mielenkiintoisia ennusteita Venäjän ja Ukrainan välisistä konflikteista.
Ilmoita asiaton viesti
Toiseksi – olisi lopetettava ihmisten (lasten, hyväuskoisten) liioitteleva pelottelu maailman tilasta (ilmastonmuutos, kriisit, köyhyys, epätasa-arvoisuus), Hans Roslingin ”Factfullness” kirjan lukeminen rauhoittaisi monen ’pelokkaan’ yksilön yöunia. Roslingin TED -talks esitelmä v 2014
https://youtu.be/Sm5xF-UYgdg
Samat asiat kirjassa, ja vähän enemmänkin…
Ilmoita asiaton viesti
Snellmannilaisuus on aina oleva Suomen poliittinen ydin. Emme tarvitse lukea Snellmannin tylsiä koottuja teoksia, vaan ottaa oppia hänen käytännön teoistaan.
Patkul ja Bobrikov eivät ole vertailukelpoisia Kekkosen ja Paasikiven kanssa.
https://fi.wikipedia.org/wiki/J._V._Snellman#Valtiomiehenä
Toivoisin Suomen ulkopolitiikan johdon ottavan huomioon edellä mainitun.
Suomen kylmän sodan aikaista ulkopolitiikka on mielestäni leimannut aina snellmannilainen käytännöllisyys. Tästä harhaantuneet poliitikot ovat sitten harhaantuneet jopa patkulismiin.
Ilmoita asiaton viesti
Ehkä tässä voidaan nähdä diplomatialla karkeasti jakaen kaksi eri tasoa. Ensimmäinen taso on se, kun valtioiden välisiä suhteita hoidetaan ja huolletaan puolin ja toisin syvässä rauhantilassa ja vailla vakavia jännitteitä.
Sitten on se taso, kun jännitteet uhkaavat purkautua asellisiksi konflikteiksi. Silloin taitaa diplomatiankin rooli hieman muuttua. Tokihan diplomatialla on silloinkin oma roolinsa keskusteluväylänä konfliktiosapuolien välillä, ei ehkä suoraan vaan välittäjien kautta. Kyllähän konfliktitilanteissa diplomaatit edelleen haistelevat tuulia ja raportoivat niistä kotimaahan sekä suoraan tai mutkan kautta myös muille maille. Siinä diplomaattisessa sopassa on varmaankin tärkeää myös osata huomata, minkä ketun häntä kenelläkin on kainalossaan ja mitenkä nopeastikin tilanteet saattavat muuttua.
Kari Huhta nostaa esiin sen, kuinka USA:n varapresidentti Pence Trumpin hengessä ylimielisesti pyrki ohjailemaan EU-maita USA:n mielen mukaisesti kuin joku ylempi auktoriteetti. Moinen epädiplomaattinen käytös saa EU-kansalaisen karvat nousemaan pystyyn ja verenpaineen nousemaan. Eli eihän tällainen ole omiaan edesauttamaan asioiden ja ongelmien diplomaattisia ratkaisuja. Sitäkö myös Niinistö tarkoitti, kun hän nosti esiin ”diplomatian päättymisen” ?
Olisikin mielenkiintoista tietää, miten esimerkiksi USA:n Suomen suurlähetystön linja on Trumpin aikakaudella muuttunut. Minkälaisia kannanottoja USA:n Suomen suurlähtettiläs on nostanut esiin ? Onko muuten niin, että USA:lla ei ole omaa EU-suurlähettilästä ? Entäs onko EU:lla suurlähettilästä USA:ssa ? En löytänyt tästä tuoretta tietoa googlaamallakaan.
Tästä tuleekin mieleen taas kerran, kuinka tärkeää on, että EU-tiivistää omaa rintamaansa. Silloin myös EU:n diplomatiallakin on suurempi painoarvo. Pienten erillisten maiden diplomaateilla lienee kyllä tärkeä rooli mm. tilanteiden seuraamisessa, mutta paljonko niiden viestiä kuunnellaan kun kysessä on suuret asiat ?
Ilmoita asiaton viesti
Kun venäläisiä diplomaatteja heitettiin ulos useammasta valtiosta tässä taannoin,niin hurrattiin vakoilijoiden poistattamista.
Miksi siis pitäisi välittää vakoilun loppumisesta?
Ilmoita asiaton viesti
Minusta diplomatian keskeisin haaste tässä hetkessä olisi saada läntisten demokratioiden välille yhtenäinen tilannekuva sekä suurstrategia siitä, miten tulevaisuudessa Venäjän ja etenkin Kiinan tekoihin vastataan.
Tällä hetkellä tällaista yhteisymmärrystä ei ole ollenkaan.
Ilmoita asiaton viesti
Asialliset kommentit ansaitsevat vastauksia. Tässä muutama. Ensinnäkin pitäisi aina muistaa, että diplomaatti on maansa hallituksen virkamies. Terminologista huojuntaa tosin on: joskus näkee ulkoministeriä kutsuttavan maansa ”päädiplomaatiksi” (chief diplomate, chef de la diplomatie), mutta minä pitäytyisin termin perinteiseen käyttöön. Diplomaatilla voi olla ja olisi hyväkin olla omia mielipiteitä ja ehdotuksia siitä, mitä sen maan diplomatian olisi tavoiteltava ja miten, ja eri mieltäkin hän voi olla. Mutta kaikki tämä tämä hänen pitää esittää omille esimiehilleen, asemasta riippuen korkeammille virkamiehille, ministerilleen, hallitukselleen tai valtionpäämiehelleen. Ulospäin hänen on edustettava maataan, ei itseään. Joka tästä lipeää, on pian entinen diplomaatti. Jos taas ei koe voivansa hallituksensa ajamia tavoitteita hyväksyä, silloin ei ole kuin kaksi mahdollisuutta: taipua tai erota.
Toiseksi, vaikka useimmat meistä – ja minä myös – pitävät rauhan säilyttämistä (ja palauttamista jos se on menetetty) arvokkaana tavoitteena ja kansallisen edunkin ajamisen kannalta tavoiteltavana, on hyväksyttävä se tosiasia, että yhä löytyy niitäkin, jotka pitävät sotaa ja muita konflikteja poliittisten tavoitteiden saavuttamisen välineenä, eli kuten Clausewitz sen ilmaisi, politiikan jatkamisena toisin keinoin. Sellaisen valtion diplomaattikin joutuu silloin niin tekemään, ellei eroa. Ei ole erikseen diplomatiaa, joka jotenkin päättyisi tai muuttuisi toissijaiseksi sodan takia tai aikana. Sitä käytetään sekä sodan lopettamis- että voittamispyrkimysten tukena (ja tietenkin tappion uhatessa sen lieventämiseksi). Ei siis ole kyse vain keskusteluväylästä, vaikka niidenkin aukipitäminen on osa diplomatiaa, vaan aktiivisesta toiminnasta sotaakäyvien ja -käymättömien maiden välillä.
Kolmanneksi ei pidä sekoittaa diplomatiaa ja diplomaattia ”diplomaattisuuteen” siinä merkityksessä kuin sanaa käytetään usein arkikielessä. Sillähän tunnutaan tarkoitettavan toisaalta sovittelevaa ja sovinnollista, ehkä jopa mukautuvaa ja päättämätöntä asennetta, toisaalta hyvin kasvatettujen, herraskaisten (en vielä ryhdy sanomaan ”rouvaskainen”) ihmisten sivistynyttä käyttäytymistapaa. Hyvä diplomaatti kyllä hallitsee seurustelutaidot, tuntee eri maiden tapakulttuureja ja osaa esittää asiansa, ja eritoten myös hallituksensa ehkä ”kovatkin” kannat asialliseen tyyliin, mutta hänen ”diplomaattisuutensa” ei siis ole tuota edellä mainittua lajia. Loukkaava ja räyhäävä kielenkäyttö voi tosin sekin olla harkittua, mutta sellaisen tyylin käyttöön on omat spesialistinsa.
Minä en tulkinnut presidentti Niinistön puheita niin, että kyse olisi ollut huonon käytöksen astumisesta diplomaattisen käytöksen sijalle, vaan että hän pelkää maailman olevan menossa kohti konflikteja.
Yhdysvalloilla on suurlähettiläs EU:ssa ja EU:lla Yhdysvalloissa. EU:n ja sen jäsenmaiden ulkopolitiikan suhde toisiinsa on pidemmän messun arvoinen, enkä ryhdy sitä messua tässä pitämään. Pienten jäsenmaiden kannalta on joka tapauksessa niin, että niiden ääni kuuluu paremmin kuin jos ne eivät olisi EU:ssa, koska EU-jäseninä ne ovat muodostamassa EU:n politiikkaa. Tietenkin on selvää, että mitä yhtenäisempi EU on, sitä vahvempi se on, ja sitä mukaa sen jäsenmaat.
Ilmoita asiaton viesti