AnttiKuosmanen

Oikeudet, ihmisoikeudet, kansainvälinen oikeus ja kansainvälinen todellisuus

Olen erään ystäväni kutsusta osallistunut muutaman kerran pieneen oppineiden opintopiiriin – termi ei taida olla ihan sattumalta valittu, vaikka ainakaan kaikki osallistujat eivät, kuten en minäkään, ilmeisesti omaksuneet sitä viiteryhmää, jossa noita opintopiirejä 1970-luvulla harrastettiin. Viimeksi oli asetettu kysymykseksi: noudattaako Suomi ihmisoikeussopimuksia. Yllykkeenä oli tietenkin hallituksessa taannoin tehty ja isolla julkistettu päätös panna ulkoministeriö tutkimaan, voitaisiinko turvapaikanhakijoiden asemaa sääteleviä sopimuksia tulkita toisin kuin niitä nykyisin tulkitaan.

No, tässäkin piirissä niin alustaja kuin asiaa kommentoineetkin pitivät koko hanketta typeränä, joskin vähän eri syystä kuin ne oikeusoppineet, joita tiedotusvälineet olivat haalineet sitä arvioimaan heti sen julistamisen jälkeen. Oikeusnormien tulkinta nimittäin kuuluu Suomessa tuomioistuimille eikä hallitukselle tai sen ministeriöille. Aikaisemmin oli sanottu, että niitä ei edes voi enää tulkita, koska kansainväliset tuomioistuimet ovat ne jo tulkinneet.

No, kun on kysymys kansainvälisistä sopimuksista, joissa sopijapuolina ovat valtiot, asia ei ole ihan noin yksioikoinen, ei edes oikeudellisesti, mutta kyllä minustakin hanke kuulosti vähän oudolta, vaikka sen herättämä reaktio haiskahtikin – taas kerran – oikeudelliseen kaapuun puetulta omien poliittisten mielipiteiden markkinoinnilta. Oma tulkintani hankkeesta on pikemminkin, että kyse oli operaatiosta, josta ennen maailmassa käytettiin nimitystä komiteaan hautaaminen. Jotkut, tai ehkä pikemminkin yksi, osapuoli hallituksessa halusi venyttää sopimusten tulkintaa, ja niinpä pantiin ministeriö asiaa tutkimaan. Ei yhtään yllättyisi, jos tutkimus ei valmistuisi ennen vaaleja.

Voin tietenkin olla väärässäkin.

Itse ihmisoikeudet ja niihin liittyvä problematiikka (niihin nimittäin tosiaankin liittyy myös problematiikkaa) saivat minut polveilevaa mielipidevaihtoa kuunnellessani pyörittelemään asiaa mielessäni ja päätymään muutamaan epäortodoksiseen, todennäköisesti jopa poliittisesti erittäin epäkorrektiin ajatelmaan.

Ensiksi, kansainvälinen oikeus (Sivumennen sanoen, miksi ”oikeus” on ruvettu korvaamaan ”lailla” tässä ilmaisussa? Siksikö, että englannin kieltä sitä kuitenkaan kunnolla hallitsematta apinoidaan tässäkin?) on lähtökohtaisesti erilaista kuin ”kansallinen” oikeus, vaikka sen normit olisivatkin samansisältöisiä kuin viimemainitussa. Lähtökohtainen ero on, että kansainvälisen oikeuden objektit, silloin kun objekteja ovat valtiot (on tietenkin myös sellaista kansainvälistä oikeutta, jonka objekteja ovat muut kuin valtiot), ovat myös sen subjekteja. Valtiot puolestaan ovat suvereeneja, täysivaltaisia, eikä niiden yläpuolella ole korkeampaa mahtia.

Oikeusoppineet saattavat kiistää tämän teesin, ja oikeudellisesti he ovatkin oikeassa: on olemassa ylikansallisia elimiä, joilla on muodollisesti oikeuksia yli valtioiden ja samoin on oikeusperiaatteita, jotka säätelevät sitä, mitä valtioiden on sallittua tai mitä niiden pitää tehdä.

Todellisessa maailmassa tarvittaisiin kuitenkin valtioiden yläpuolella oleva, tarvittaessa pakkotoimiinkin kykenevä mahti, jotta kansainvälinen oikeus olisi verrattavissa kansalliseen oikeuteen. Tällaista mahtia ei ole; edes EU, joka tässä suhteessa pääsee lähimmäksi todellista ylikansallista mahtia, ei sellainen viime kädessä ole. Pakkotoimia, esimerkiksi sanktioita ja ääritapauksessa sotatoimia, kyllä käytetään, mutta viime kädessä ne ovat yhden valtion tai valtioryhmän toimia toista vastaan, vaikka ne kuinka verhoiltaisiin.

Tähän todellisuuteen on suhteutettava myös kansainvälinen ihmisoikeusnormisto ja sen yleismaailmallisuus. Mitä lännessä pidetään yleismaailmallisina, universaaleihin arvoihin perustuvina, kaikkien (tai ainakin lähes kaikkien) valtioiden hyväksymiin sopimuksiin kirjattuina normeina, on sisällytetty noihin sopimuksiin aikana, jolloin lännellä oli ylivoimainen asema niin poliittisena, taloudellisena kuin sotilaallisena voimatekijänä – ja tietenkin myös houkuttelevana roolimallina monille muille. Sitä mukaa kuin tuo mahti hupenee, ja sehän hupenee parhaillaan, paljastuu, että ”yleismaailmallisuus” on ollut harhakuva.

Jotkut normit saattavat kyllä osoittautua todella yleismaailmallisiksi siinä mielessä, että ne koetaan oikeiksi kautta maailman, mutta harhaa on ollut uskoa, että kaikki meille keskeisetkään normit olisi kaikkialla sisäistetty. Monet keskeiset, yksilönvapauden ja -oikeuksien ympärille rakentuvat ihmisoikeusnormit kuuluvat valitettavasti siihen kategoriaan, jotka on koettu voittajan normeiksi, ja siis kiistanalaistetaan, kun voittajan voimat uupuvat. Siinä ei silloin auta loitsu eikä rukous, kuten Mauri Sariola kauan sitten kirjaili samannimisessä teoksessaan, niin oikeilta kuin ne meistä tuntuvatkin ja yleismaailmallisuutensa ansaitsivat.

Oikeuden elää voinee turvallisin mielin nostaa keskeisimmäksi ihmisarvoksi ja -oikeudeksi, mutta poikkeuksia joudutaan siitäkin tekemään. Naisen ”oikeus ruumiiseensa” eli aborttioikeus on yksi. Sikiöllä ei siis ole luovuttamatonta oikeutta elää ja tulla ihmiseksi (jollainen siitä sadan prosentin todennäköisyydellä tulee). Tasa-arvo on toinen keskeisimpiin arvoihin, ja myös ihmisoikeuksiin kuuluva asia. Kuitenkin pidämme – ja hyvin perustein – totena kehitysoppia, jonka perusajatus on, että kaikki biologiset olennot, ja tietysti myös ihmisyksilöt, ovat ominaisuuksiltaan erilaisia ja että nämä erot määräävät sen, ketkä menestyvät, viime kädessä jopa sen, ketkä pääsevät jatkamaan sukuaan. Evoluutio-opista seuraa, että arvokkaita yksilöitä ovat ne, jotka menestyvät luonnonvalinnassa parhaiten, koska he edistävät populaation säilymistä ja lisääntymistä. Tasa-arvo on tästä niin kaukana kuin vain voi olla.

Ehkä evoluutiossa kuitenkin piilee pieni toivon kipinä myös valistuksen ideaaleja vaaliville: kyky tehdä yhteistyötä on sekin evoluution tuottama, selvästi arvokas yksilön arvokas ominaisuus, ja sehän suorastaan edellyttää eri ominaisuuksilla varustettuja yksilöitä. Jotka siis voivat olla arvokkaita, vaikka olisivatkin epätäydellisesti olemassaolon taisteluun varustettuja. Toisaalta: hyvin eriarvoiset yhteiskuntajärjestelmät ovat olleet vallitsevia melkein koko ihmiskunnan historian ajan, ja siis olleet menestyksekkäitä. Siinä katsannossa ne muutamat, joilla on edes ideaalina jotain muuta, ovat varsin nuori kokeilu, jonka menestyminen tähän asti ei suinkaan takaa niiden lopullista voittoa.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset