AnttiKuosmanen

Kaupungistuminen ja uusi maailmanjärjestys

Paikoilleen asetuttuaan ihmislaji eli ensin tuhansia vuosia pienissä kylissä. Vasta kirjoitustaidon keksiminen mahdollisti niin suurten yksikköjen hallitsemisen, että ihmiset eivät enää tunteneet niissä henkilökohtaisesti toisiaan. Siitä lähtien kaupungistuminen on ollut pitkän tähtäimen trendi, vaikka siitä on poikkeuksiakin, yleensä yksittäisten sivilisaatioiden ja valtakuntien elinvoiman hiipuessa. Ensimmäiset valtiot olivat kaupunkivaltioita ja kaupungeista hallitiin jo muinaisaikoina suuriakin valtakuntia. Silti kannattaa muistaa, että esimerkiksi Kiinassa, kautta historian miltei aina maailman suurimmassa valtiossa, kaupunkiväestön määrä ei ennen modernia aikaa koskaan ylittänyt viittä prosenttia koko väestöstä.

Keskiajan Euroopassa oli sanonta, että ”kaupunki-ilma tekee vapaaksi”. Sillä tarkoitettiin sääntöä (miten tarkoin sitä todellisuudessa noudatettiin, sitä voi kysyä), että maalainen saavutti henkilökohtaisen vapauden maaorjuudesta, jos onnistui pääsemään kaupunkiin ja olemaan siellä vuoden. Kovin terveelliseen paikkaan he eivät päätyneet, sillä vaikka aikalaiset eivät sitä tajunneetkaan, maalla väestö lisääntyi kuolleisuutta nopeammin, kun taas kaupungeissa asia oli päinvastoin, ja vajeen täyttivät nimenomaan nuo maalta tulevat. Kaupungit kuitenkin siis kasvoivat ja myös uuden ajan valtakuntien valtakeskukset olivat nimenomaan niissä, oli kyse kuningasvaltaa vastaan kamppailevista vapaakaupungeista tai kuningasvallan sijaintipaikkoina toimivista kaupungeista. Silti maaseudun asukasmäärä säilyi pitkään, 1900-luvulle asti, kaupunkien asukasmäärää suurempana.

Teollinen vallankumouskaan ei siis heti eikä ihan piankaan mullistanut kaupunkien ja maaseudun asukassuhteita, vaikka maaltapako, sekä valtiovallan pakottama (vrt. esimerkiksi Iso-Britannian irtolaislainsäädäntö) että elinkeinorakenteen muutos sitä koko ajan kiihdyttivät. Viimeisten vuosikymmenten aikana on kuitenkin tapahtunut jotain sellaista, mikä on uutta koko ihmislajin historiassa: kaupungeissa asuu maailmanlaajuisesti enemmän ihmisiä kuin maaseudulla. Kehittyneissä maissa suhde on jo aivan ylivoimaisesti kaupunkien eduksi, eikä niissä muuttoliike kaupunkeihin enää tapahdukaan pääasiassa varsinaisilta haja-asutusalueilta, vaan pienistä ja keskisuurista kaupungeista suurimpiin, joko pääkaupunkeihin tai – suurimmissa maissa – maailmanluokan metropoleihin, joissa asukkaita on jopa kymmeniä miljoonia. Itse asiassa ”maaseutu-kaupungit” -asetelman onkin jo korvaamassa metropolit-kaikki muut -asetelma. Väestösuhteet ovat kuitenkin vain passiivinen tunnusluku sille mitä on tapahtumassa. Taloudellinen toimeliaisuus, jota tiede ja tutkimus sekä sen varassa tapahtuva tutkimus ja tuotekehitys pohjustavat, on informatiivisempi luku, ja sen valossa kaupungit dominoivat väestösuhteitakin selvemmin.

Vaikeammin mitattava ja arvioitava asia on yhteiskuntien sosiaalinen kehitys, ihmisten identiteetti ja ne asiat, joihin he sen perustavat, mutta syvällisiä muutoksia on tapahtumassa niissäkin. Kaupunkien ja varsinkin suurimpien kaupunkien asukkaiden elämäntavat, asenteet ja kehen ja mihin he tuntevat kuuluvansa, alkavat muistuttaa yhä vähemmän ”maaseudun” (edellä olevan mukaisesti uudelleen määriteltynä) elämäntapoja ja asenteita, ja samalla muistuttaa yhä enemmän muissa maissa sijaitsevien metropolien vastaavia. Jacques Attalin, ranskalaisen kirjailijan ja visioijan aikoinaan esittämä näkemys maaseudusta tulevaisuuden ”Tusculunumina”, rikkaiden paratiisina, johon köyhillä ei ole varaa, on osoittautunut vääräksi, paitsi ehkä joidenkin harvojen lomakeitaiden osalta. Vauraus kasaantuu metropoleihin, pikkukaupungit kurjistuvat ja varsinainen maaseutu ainakin harvaan asutuissa maissa kuten Suomessa palaa erämaaksi, jota tosin talousmetsävyöhykkeillä halkonevat puun kuljetukseen tarvittavat maantiet. Kartta-analyysit osoittavatkin, että yhä suurempi osa maiden (ja Suomi on syrjäisenä pieniväestöisenä maana tästä kärkiesimerkkejä) pinta-alasta on ihmisistä tyhjää.

Kaupunkien nouseminen historiallisessa katsannossa ylivertaiseen asemaan sattuu samaan aikaan – eikä varmasti ole siitä irrallaan – kuin se, mitä yhteiskuntien sisäiselle koheesiolle on tapahtumassa. Se rakentui 1800-luvulla nousseiden kansallisuusaatteiden siivittämänä kansakuntien ja valtioiden tarjoamalle identifioitumisperustalle, ja oli mahdollinen siksi, että tulon- ja omaisuudenjako oli sodanjälkeiset vuosikymmenet poikkeuksellisen tasainen. 1970-luvun loppupuolelta lähtien on menty eri suuntaan: taloudellinen eriarvoisuus on kasvanut. Siinä voittaville on kansakunta alkanut merkitä yhä vähemmän ja siinä häviäjille se on alkanut tarjota yhä vähemmän – ainakin suhteessa siihen, mitä he olivat tottuneet saamaan ja odottavat saavansa. Kuilun kasvaessa kasvavat myös sekä niskan päälle päässeiden ylenkatse ja haluttomuus tukea häviäjiä että häviäjien kauna. Ranskan keltaliivit todistavat siitä, vaikka liikkeellä on muitakin motiiveja.

Sosiaalinen identifioitumisen muutos, joka siis alkaa yhä enennän perustua yhteiskunnallisen statuksen antamaan arvostukseen kuin asuinmaahan tai -paikkaan, ei säästä kaupunkejakaan. Niissäkin käynee niin, että ”minun kaupunkini” rinnalle ja ehkä ohi ajavat ”minun kaltaiseni ihmiset” (ammatin, ammatillisen arvoaseman, yhteiskunnallisten mielipiteiden, tapojen, kulttuuristen mieltymysten jne. nojalla määritellyt). Eikä identiteetin uudelleen hahmottuminen tietenkään rajoitu kaupunkien sisälle, vaan ryhmäytyminen ulottuu myös niiden rajojen yli, sitä mukaa kuin tekniset mahdollisuudet sen sallivat – ja nehän sallivat sen jo.

Mitä tällaiset kehityskulut merkitsevät nykyiselle, valtioihin perustuville yhteiskuntajärjestelmille ja kansainväliselle järjestelmälle, joka niin ikään perustuu valtioihin? On vaikea uskoa, että valtiot minnekään kokonaan häväisisivät. Julkisen vallan luonne ja tehtävät, ja asiat joita siltä odotetaan, ovat paljolti sellaisia, että politiikan on pakko olla ”spatiaalista”, tiettyjä alueita koskevaa ja tiettyjen alueiden asukkaiden valitsemien päätöksentekijöiden päättämää. Sen verran uskallan kuitenkin ennustaa, että selväpiirteiset, alueillaan suvereenia valtaa harjoittavat valtiot, olivat ne kansallisvaltioita tai useammista kansakunnista koostuvia, luultavasti menettävät asemaansa. Kaupungit, niin toistensa kanssa liittoutuneina kuin ehkä toisiaan vastaan kamppailevinakin, tullevat olemaan tärkein niistä toimijoista, jotka tätä asemaa horjuttavat.

Historian ei kannata odottaa toistavan itseään sellaisenaan, mutta on kutenkin yksi vanha valtiollinen entiteetti, jollaisen piirteitä voisi sisältyä tulevaisuuden valtiojärjestelmään, tuskin maailmanlaajuisena yksikkönä, mutta yhtenä nykyisiä valtioita korvaavana, ja kenties niitä isompanakin yksikkönä: Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta, joka vaikutti Euroopassa Kaarle Suuresta Napoleonin valloituksiin asti. Se oli yksi valtiollinen kokonaisuus, jonka sisällä oli kuitenkin lukematon määrä statukseltaan eritasoisia valtiollisia yksiköitä, niihin nähden erilaisissa status-suhteissa olevia kaupunkeja ja kaupunkien liittoja, kirkon autonomisia yksiköitä, ammatillisia kiltoja, ynnä muuta ynnä muuta, sadoittain. Siis päällisin puolin mahdottoman näköinen sekasotku, mutta tuhat vuotta se säilyi, yhtä kauan kuin pisimpään kestäneet tiukemminkin organisoidut imperiumit. Toisinkin voi käydä, mutta tämä on yksi mahdollinen tulevaisuudenkuva.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

3Suosittele

3 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän nita kuva
Nita Hillner

Miksi kehitys on mennyt tähän suuntaan - Suuntaan jossa muutama henkilö omistaa miltei puolet maailmam varallisuudesta. Pienessä Suomessakin pääomat keskittyvät käytännössä muutamien käsiin. Onhan meitä piensijoittajia pilvet pimein, mutta me olemme käytännössä merkityksettömiä, eli emme vaikuta kehityksen kulkuun mitenkään. Harva meistä vaikuttaa, tuntuu että asiat tapahtuvat kuin itsestään, mutta ei se niin voi olla, vai voiko? Vaikutusvaltaiset tahot lobbaavat päättäjiä ja kehitys kulkee näiden ihmisten haluamaan suuntaan, onko näin?

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset