AnttiKuosmanen

Voiko EU olla turvallisuuspoliittinen yhteisö?

Ulkopoliittinen instituutti järjestää ahkerasti seminaareja, useimmiten antoisia, joskus vähemmän. Äskettäin osallistuin ensin mainittuun kategoriaan kuuluvaan. Aihe oli UPIn tutkimus ”EU turvallisuuspoliittisena yhteisönä; kansalaismielipide, asenne- ja arvoympäristö”. Seuraavat ajatukset eivät ole kokousraportti siitä, mitä seminaarissa sanottiin, vaikka siihen nojaankin, vaan ajatuksia, joita nuo sanomiset minussa herättivät.

Kyseinen tutkimus paljastui hieman arkisemmaksi kuin otsikkonsa; se on mielipidetutkimus EU:sta turvallisuuspoliittisena yhteisönä tai pikemminkin turvallisuuspoliittisena toimijana. Tutkimuksen esittelyä seuranneensa keskustelussa huomautettiin EU:n alun erin olleen tarkoitettu poistamaan sodan uhkan jäsentensä välillä eikä niinkään toimimaan ulkoisia uhkia vastaan. Usein tästä ”rauhanprojektista” vieläkin muistutetaan, mutta termi ”turvallisuusyhteisö” ei ainakaan minulle eikä ainakaan enää tuo mieleen ensisijaisesti tätä, sillä sisäistä rauhaa on laajalti alettu pitää itsestäänselvyytenä. Sitä vaikeampi on asennoitua siihen, että ei se ehkä olekaan itsestäänselvyys. Brexitin nostattama paniikki EU:n hajoamisesta on tosin väistynyt eikä sen hajoaminenkaan tietenkään välittömästi eikä väistämättä johtaisi sotiin, mutta ”unthinkable” sellainenkaan mahdollisuus ei kuitenkaan enää ole.

Ilmenee, että EU:n yhteinen turvallisuuspolitiikka nauttii varsin korkeaa suosiota EU-kansalaisten piirissä. Tosin se vaihtelee suuresti maasta toiseen Suomen ollessa tässä suhteessa pahnan pohjimmainen. Itselleni jäi tutkijoiden käyriä katsellessa kuitenkin mieltä kaihertamaan kysymys, kuinka moni kansalainen mahtoi vastauksiaan antaessaan osata todella erottaa EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan EU:n yhteisestä turvallisuus- ja puolustuspolitiikasta (kun olen itsekin joutunut ponnistelemaan niiden eron ymmärtääkseni).

On paljon tärkeämpää, onko EU turvallisuusyhteisö tai voiko siitä sellainen tulla kuin se, miten suosittu sen ulkopolitiikka on kansalaisten keskuudessa, varsinkin kun on järkeenkäypää olettaa, että he eivät kovin paljon tiedä siitä, mistä mielipiteensä lausuvat. Niinpä pitää varmasti paikkansa arvio, että sinänsä myönteisen asennoituminen ei ole kovin lujalla pohjalla eikä siis anna vahvaa selkänojaa konkreettisen politiikan kehittämiselle ja ajamiselle. Selvältä vaikuttaa myös se, että ulkoiseen turvallisuuteen kohdistuvat uhat koetaan hyvin eri tavalla eri puolilla EU:ta. Pohjoisessa ne ovat idässä, etelässä ne ovat etelässä ja kaakossa. Arvoitus, joskaan ei ehkä kovin vaikea ratkaista, on, kuinka suureksi (eli pieneksi) lojaliteetti ja yhteisvastuu eri puolilla EU:ta paljastuisivat, jos uhat konkretisoituisivat kaukana omasta maasta ja elämästä.

Turvallisuuskäsitteen ja -käsitysten erittely ei kuulunut tilaisuuden teemaan eikä kuulunut sen antiinkaan, mutta sille olisi ehkä ollut syytä omistaa ajatuksia tälläkin kertaa. Puhummeko esimerkiksi samasta asiasta puhuessamme ”kansallisesta” turvallisuudesta? Milloin ”kansallinen” turvallisuus on uhattuna verrattuna siihen, että ”kansalaisten” turvallisuus on uhattuna?

Minä haluaisin rauhoittaa kansallisen turvallisuuden termiksi, joka koskee nimenomaan valtion (ja sitä kautta kansakunnan) turvallisuutta. Niinpä siihen kohdistuvan uhkankin pitää olla sellainen, että se uhkaa valtiota, äärimmillään sen olemassaoloa, vähemmän äärimmillään sen koskemattomuutta, suvereenisuutta ja toimintavapautta. Määrittelyllä on käytännön merkitystä, sillä se, mihin uhkan koetaan kohdistuvan, vaikuttaa oleellisesti siihen, miten sitä vastaan toimimiseen valitaan keinot. Dramaattinen esimerkki väärinarvioinnista oli Yhdysvaltoihin kohdistunut terrori-isku, kuuluisa 9/11, jonka Yhdysvaltain johto julisti sodaksi maata vastaan. Kuitenkaan iskulla ei pysytty uhkaamaan Yhdysvaltain olemassaoloa, itsenäisyyttä, täysivaltaisuutta tai toimintakykyä. Sodalla edes Afganistania vastaan siihen ei olisi kannattanut vastata, ja vielä törkeämpi virhe (ja kenties tarkoituksellinen harhaanjohto) oli käydä sen varjolla sotaan Irakissa (unohtamatta toista väärää motiivia, joukkkotuhoaseita). Ironista on, että tuosta, inhimilliseltä kannalta tietenkin äärimmäisen törkeästä teosta muodostui ainakin taakka jos ei uhka Yhdysvaltain kansalliselle turvallisuudelle sen takia, miten siihen vastattiin, ei sen takia että se tehtiin.

Vielä kauemmaksi kansallisen turvallisuuden perinteisestä sisällöstä ajaudutaan, jos sen piiriin aletaan lukea maahanmuuton kaltaisia, vastaanottajamaan kulttuurista ja yhteiskunnallista olemusta vaarantaviksi koettuja ilmiöitä. Kansalaisten turvallisuuteen silläkin voi olla vaikutusta esimerkiksi tiettyjen rikosten yleistyessä, mutta ei kansalliseen turvallisuuteen, ellei aleta uskoa viides kolonna -tyyppisiin salaliittofantasioihin.

Pessimistisiin arvioihin EU:n mahdollisuuksista tulla todelliseksi turvallisuusyhteisöksi (puhumattakaan että se jo sellainen olisi) on helppo yhtyä, samoihin tällaisen arvion syihin: ”strategisen kulttuurin” (niin epämääräinen kuin tuo käsite onkin) puute: ei pystytä muodostamaan yhteistä uhkakuvaa, ei ole eikä pystytä luomaan kunnollista toimintakykyä. Syvemmällä on syitä, jotka kumpuavat jäsenmaiden yhteiskunnista ja jotka ovat johtaneet liberaalin demokratian kriisiytymiseen (tietenkin muuallakin kuin EU:ssa).

Yksi, minusta kaikkein tärkein syy, joka liittyy EU:n luonteeseen, jäi tässä(kin) seminaarissa mainitsematta. Se on EU:n toimivalta. Kun asetetaan kysymys, missä EU on vahvimmillaan (vaikka ei välttämättä silloinkaan kovin vahva), vastaus on: siinä missä sillä on eniten toimivaltaa. EU:han on, mikä tahtoo unohtua, perustamissopimuksellaan aikaansaatu ja sen pohjalta kehitetty oikeusyhteisö. Sillä on toimivaltaa vain sen verran kuin sille on annettu, ja laajimmillaan tuo toimivalta on niillä aloilla, joissa se on yksinomainen, kuten esimerkiksi (ja tämä onkin paras esimerkki) kauppapolitiikassa. Jos regressioanalyysia voisi käyttää tällaisissa asioissa, havaittaisiin erittäin korkea korrelaatio (ja myös kausaatio) toimivallan ja toimintakyvyn välillä.

Ja tässä tulee vastaan EU:n yhteisen ulkopolitiikan perustan heikkous. EU:lle on kyllä luotu siinä toimivaltaa, mutta jäsenmaat eivät ole samalla luopuneet omasta toimivallastaan. Niinpä EU:lla on vähän karrikoidusti ilmaisten 29 ulkopolitiikkaa: jokaisella jäsenmaalla omansa ja lisäksi vielä se yhteinen. Jäsenmaat ovat tosin sitoutuneet yhteisen politiikan noudattamiseen milloin sitä on saatu aikaan (mikä sekin riippuu siitä, onko yhteistä tahtoa sattunut olemaan), mutta tällainen sitoumus ei selvästikään ole riittävä, ei juridistesti eikä varsinkaan reaalisesti, tehokkaaseen toimintaan. Parhaimmillaankin se tuottaa muiden toimiin reagoivaa politiikkaa, pahimmillaan julkilausumapolitiikkaa. ”I declare, therefore I am”, on sitä joskus piruilevasti luonnehdittu.

Näin on, mutta miksi näin on? Houkutus on vastata viittaamalla jäsenmaita ja länsimaisia yhteiskuntia yleisesti jäytäviin hajaantumis- muihin rapautumisilmiöihin. Se ei kuitenkaan selitä sitä, että ei ulkopoliittista toimivaltaa haluttu EU:lle luovuttaa silloinkaan, kun liberaali demokratia oli voimissaan ja yhteiskunnallinen koheesio suurimmillaan. Eikä edes silloin kun ulkoinen vihollinen oli vahvimmillaan. Mistä vastausta siis pitäisi hakea? Ehkä se palautuu kysymykseen valtiosta. Kun EU on vähemmän kuin valtio vaikkakin enemmän kuin valtioiden järjestö, ei ole ollut valmiutta luopua tästä keskeisestä jäsenmaiden suvereniteettia osoittavasta attribuutista. Olen skeptinen sen suhteen, voiko EU:sta koskaan enempää tullakaan, mutta totta puhuvat kyllä ne, jotka sanovat, että muu maailma ei suo Euroopalle armoa elellä omissa oloissaan.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

11Suosittele

11 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (24 kommenttia)

Käyttäjän MikaRiik kuva
Mika Riikonen
Käyttäjän AnttiKuosmanen kuva
Antti Kuosmanen

Osittain olen samaa mieltä Grygielin kanssa. Tärkeiltä osin kuitenkaan en. Asennoituminen Iraniin ja sen pyrkimyksiin on aivan liikaa amerikkalaisen konservatiivin vainoharhaisuuden leimaama. Venäjää ei pitäisi pitää Kiinaan rinnastettavana voimatekijänä. Nordstream II:lle löytyy kyllä taloudellisiakin perusteluja (vaikkei kiistäisikään sen poliittisia tavoitteita saati seurauksia). Suhtautumista Saksaan leimaa myös antagonismi, jopa lievä vainoharha. Sen talouspoliittisella ortodoksialla on todennäköisesti ollut vahingollisia(kin) seurauksia, mutta mistään ulkopoliittisesta ekspansionismista ei ole siinä kyse. Merkelin maahanmuuttopolitiikka suorastaan heikensi Saksaa niin sisäisesti kuin ulkoisesti EU:ssa, jos ei muuten niin murentamalla hänen oman poliittisen voima-asemansa.

Sen sijaan pitää paikkansa, että ”prosessi” on jossain määrin korvannut hyvin määritellyt tavoitteet EU:n ulkopolitiikassa. En kuitenkaan pitäisi multilateralismin puolesta puhumista sinänsä merkkinä tästä; kyllä sen edistäminen on EU:nkin silmissä viime kädessä väline turvallisen maailman aikaansaamiseen säätelemällä kaikkien valtioiden käyttäytymästä tiettyjen sääntöjen puitteissa. On eri asia, että EU:lla ei ole ollut – eikä hyvältä näytä jatkossakaan – keinoja taivutella muita oman maailmaankuvansa kannalle. Tähän kyvyttömyyteen esitin oman selitykseni.

Käyttäjän MikaRiik kuva
Mika Riikonen

Minusta Grygielin kritiikki kohdistuu lähinnä siihen, että EU saattaisi olla hyvinkin toimiva ja menestyvä konsepti sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen vallitessa. Nyt kuitenkin todellisuus ympärillämme on toinen, ja raa'an valtapolitiikan edessä EU on täysin keinoton. Kun orkesteri kaivaa soittimensa esille, miekka on kuitenkin kynää mahtavampi. EU:sta ei organisaationa ole pitämään kansalaistensa puolia geopoliittisen kilpailun maailmassa. Tässä kontekstissa Venäjän rooli on Euroopan kannalta huomattavasti Kiinaa korostetumpi.

Mitä tulee Saksaan, saksalaiset ovat pystyneet määrittämään EU:n politiikkaa, koska toisaalta EU:ta on haluttu tietoisesti pitää heikkona. Kuka muistaa van Rompuyin (en edes viitsi tarkistaa nimen oikeinkirjoitusta) tai Ashtonin? EU:n johtoon on valittu täysiä nobodyjä - ei johtamiseen kykeneviä poikkeusyksilöitä.

Toinen Saksan valtaa korostava seikka on tietysti ollut se, että Saksa on vauraana maksajana pitänyt kiinni rahoistaan ja vaatinut eteläisiltä avunsaajilta edes jonkinlaista rotia.

Haluaisiko Kuosmanen täsmentää NS2:n taloudellisia motivaattoreita? Itse en löydä sellaisia kuin läntisten rahoittajayhtiöiden ja Saksan intresseistä.

Käyttäjän AnttiKuosmanen kuva
Antti Kuosmanen

Niin, siitä olen samaa mieltä, että EU on heikosti pystynyt vastaamaan maailmanpolitiikan muiden suurten toimijoiden voimapolitiikkaan. Se ei pysty vastaamaan voimaan suoraan voimalla, ei ainakaan sotilaallisella voimalla. Taloudelliset sanktiot vaikuttavat vahvimmillaankin hyvin hitaasti, eikä EU:ssa ole pystytty niitäkään vahvimmilleen virittämään. En kuitenkaan ole samaa mieltä siitä, että ”multilateralismi” olisi muuttunut EU:lle itseisarvoiseksi päämääräksi.

Tulitkin jo maininneeksi, kenellä varmaankin on suurimmat taloudelliset intressit toteuttaa Nordstream II, eli taloudellisia intressejä siis on. Niitä on varmasti myös Venäjän puolella, vaikka poliittiset motiivit siellä olisivatkin määräävimmät (niin kuin varmaankin ovat). Toisaalta, myös putken vastustajilla, tietenkin Ukrainalla mutta myös esimerkiksi Puolalla, on sekä poliittisia että taloudellisia syitä sitä vastustaa, sillä että sen toteuttaminen vahingoittaa niitä myös taloudellisesti.

Täytyy hyväksyä se, että poliittiset ja taloudelliset motiivit kytkeytyvät kiinteästi yhteen eikä ole helppo eristää niitä toisistaan. Riittävän suuri poliittinen motiivi voi johtaa päätöksiin, jotka ovat taloudellisten etujen vastaisia, mutta toisaalta riittävän suuri taloudellinen motiivi voi muuttua poliittiseksi motiiviksi.

Käyttäjän MikaRiik kuva
Mika Riikonen

Lähinnä yritin härnätä esille sitä, että Venäjällä on tuskin minkäänlaista taloudellista porkkanaa NS2:n suhteen.

Toki kauttakulkumaksuista päästään merenpohjassa eroon, mutta uuden putken ja sen Venäjän sisäisen uuden syöttöputkiston hinta (josta ei koskaan kerrota minkäänlaista summaa julki) lienevät korkokuluineen huomattavan korkeat. Muistettakoon että NS1 käy nytkin puolella kapasiteetilla, eikä NS2 lisää Venäjän myymän kaasun määrää lainkaan.

Ja jos Venäjällä ei ole varsinaista taloudellista motivaatiota, jäljelle jää ainoastaan poliittinen motiivi.

Ja se poliittinen motiivi ei palvele kenenkään muun kuin Venäjän tavoitteita.

Käyttäjän Luntatupaan kuva
Pertti Väänänen

NS2 palvelee lähinnä Venäjän pyrkimystä alistaa Ukraina taloudellisin ja sotilaallisin keinoin ilman, että välit Saksaan häiriintyvät.

Petri Hämäläinen

Hyvä kirjoitus.

Turvallisuuspolittikan liittäminen EU:iin on käärmeen työntämistä pulloon. Kuten kolumnisti kirjoittaa, sitä ei voi sinne tunkea, mikä ei sinne kuulu. Tai muutettava on yhteisön luonne, mitä kuitenkaan eurooppalaiset eivät halua.

Puolustuspoliittisesti isoin kanto kaskessa on kuitenkin Nato. Ongelmallista siis Naton selkeä vahvistus. Nato on linjannut että puolustuspoliittinen yhteistyö EU:ssa ei voi rakentua kuin Natomaiden sisäisesti, ilman EU:n Naton ulkopuolisia jäseniä.

https://www.uusisuomi.fi/ulkomaat/264465-natosta-t...

Käyttäjän MikaLehtonen kuva
Mika Lehtonen

Tämäkään ei muuta mitään Suomessa.

Presidentti hännystelijöineen pitää pään edelleen turvallisesti pensaassa, niin ei tarvitse nähdä sitä, että turvallisuupolittisen ympäristän muutos vaatisi nyt jo kiireellisiä toimenpiteitä.

Käyttäjän markkulehto kuva
Markku Lehto

Tuosta linkistä lainaus:

"Stoltenberg sanoo DW:lle, että Euroopan armeijan tulisi toimia Naton sisällä. Hänen mukaansa EU-armeija voisi vahvistaa maanosan puolustusta, mutta Naton pääsihteeri asettaa hyväksynnälleen tiukan ehdon."

”Eurooppalaisten puolustushankkeiden täytyy tapahtua Naton sisällä, vahvistaen eurooppalaista pilaria Naton sisällä. Niin pitkään kuin eurooppalainen armeija tarkoittaa tätä, toivotan EU:n puolustuspyrkimykset tervetulleiksi”, Stoltenberg linjasi DW:lle.

- lainaus päättyy.

Tämä onkin mielenkiintoinen ulostulo Naton norjalaiselta pääsihteeriltä Jens Stoltenbergiltä. Norjahan ei kuulu EU:hun ja sen turvallisuuden takeena lienee jatossakin Nato. Norjan puolustusratkaisuna ei ole tuo Macronin ja Merkelin esiin nostama "EU:n armeija", jota itse kutsuisin esimerkiksi vaikkapa European Union Defence Forces ( EUDF ). Tietenkään EUDF ei ole vielä todellisuutta ja sen rakentamiseen päätöksestä menee vähintään 7 - 10 vuotta niin että sillä olisi operatiivista valmiutta.

Sinänsä on merkittävää, että Stoltenberg ottaa melko voimakkaasti kantaa EU:n puolustusraktaisuihin. Millähän madaatilla hän ohjeistaa EU:ta ja asettaa sille ehtoja ? Eikös Pohjois-Atlantin sopimus perustu Nato-jäsenmaiden yhteiseen sopimukseen ? Entäpä jos EU edustaakin jatkossa Natossa kaikkia EU-maita ja on Pohjois-Atlantin sopimuksen osapuoli ?

Toisaalta tässä tulee myös mieleen se, että nykyinen tasavallan presidentti on jo pitkään nostanut esiin EU:n yhteisen puolustuksen kehittämisen. En kuitenkaan ole hänen kuullut koskaan tuovan esiin sitä, että tuo EUDF olisi vaihtoehto Nato:lle. Eli EUDF voisi olla hyvin tuo Naton rinnalla oleva puolustuksellinen vahva tukitolppa. Operatiivisen johtamisen kannaltahan olisi varmaankin helpompaa, että Nato:lla olisi johdettavanaan erillisten EU-Nato-maiden sijasta yhdet EUDF-joukot.

Suuri kysymysmerkkihän tällä hetkellä on se ulko-, turvallisuus- ja puolustuspoliittienen epävarmuus, joka vallitsee EU:n ja USA:n nykyhallinnon välillä. Trumphan on melko selkeästi tuonut vähättelevän asenteen EU:n yhtenäisyyttä kohtaan.

Totta on kuten Stoltenberg sanoo:
”Mitä olemme oppineet maailmansodista ja kylmästä sodasta, on transatlanttisen suhteen tärkeys”.

Mutta kyllähän asia on myös toisinpäin. USA:n kannalta on tärkeää hyvät suhteet Rapkon itärannalla oleviin, näin ohjusten aikakaudella.

Käyttäjän hannumononen kuva
Hannu Mononen

Toinen asia on sitten, mitä Trumpin hallinnossa enää ymmärretään Rapakon itärannan liittolaisten merkityksestä, sen jälkeen kun puolustusministerinä toiminut kenraali Mattis erosi periaatteellisten näkemyserojensa takia presidentin kanssa. Koviin lupaavat eivät transatlanttisen turvallisuusyhteistyön näkymät siten enää ole Donald Trumpin lopun virkakauden aikana. Oppivatkohan amerikkalaiset äänestäjät mitään seuraaviin presidentinvaaleihinsa mennessä, 3. marraskuuta 2020?

Macron näyttää menettäneen kannatustaan Ranskassa, kuten keltaliiviset osoittivat. Vaikea on uskoa hänestä olevan yhteisen eurooppalaisen puolustuskyvyn kokoavaksi toimijaksi, ja Brexit on EU:lle rankka menetys Britannian sotilaallisen suorituskyvyn osalta (mutta ei tietenkään NATO:lle).

EU on väärä kioski turvallisuuden ostajalle – uskottavampi on kaikista puutteistaankin huolimatta NATO, joka parhaassa tapauksessa saa uutta potkua USA:n presidentin vaihduttua 2021 lähtien.

Mutta suomalaisillehan ei tunnetusti turvallisuusasioissa kelpaa mikään Kremlistä katsoen uskottava, ei edes hopeatarjottimelta. Olemme näköjään antaneet sinne nöyrästi veto-oikeuden omasta turvallisuudestamme.

Käyttäjän hexu980 kuva
Heikki Aukee

Näen EU:n tarvitsevan ulko- ja turvallisuuspolitiikan, mitä johdetaan EU:n ei-poliittisesta toimielimistä (komissio ja korkeat edustajat). Päätöksenteon ei pidä olla 27 jäsenmaan pääkaupungin sattumahallitusten poukkoilevaan kulloinkin vallitsevaan politiikkaan ja päätöksentekoon alistettu. EU:ssa on brexitin jälkeen 27 kansallista intressiä, mitkä vaihtelee kaiken aikaa. Nuo intressit ovat pysyvästi ristissä. Kai nyt jokainen ymmärtää, että jos jäsenmaat yrittävät torpedoida toinen toisensa, vastustaja ei tarvitse sotilaita tavoitteidensa saavuttamiseksi.

EU:ssa ulko- ja turvallisuuspolitiikka pitäisi perustua jäsenmaiden tekemään sopimukseen sallia unionin toimia riippumattomasti ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan kuuluvalla osa-alueella. Sitä tukisi unionin omat puolustusvoimat. Siis oma armeija. Sopimuksen olisi määritettävä mitä tarkoitusta varten puolustusvoimat on olemassa ja mitä tavoitetta päätöksenteko palvelee. Sen puitteissa pysyvä riippumaton päätöksentekokoneisto voisi toimia vapaasti.

USA:ssa vaalien kautta luovutetaan päätöksentekovalta presidentille ja valittavalle hallinnolle. EU:ssa jäsenmaat valitsisivat unionille viisivuotiskaudeksi ulko- ja turvallisuuspoliittisen johdon. Poliittista ohjausta (tehtävän tarkennusta) tapahtuisi samalla, kun komissio ja korkeat edustajat valitaan jäsenmaiden toimesta. Jos jäsenmaat tarvetta näkevät, eu-päämiesten pitäisi voida vaihtaa koko johto-orkesteri tarvittaessa kesken viisivuotiskauden, ettei mopo karkaa kokonaan käsistä. Vallan tasapainon olisi kuitenkin säilyttävä. Siltä osin kuin eu-päämiehet jotain päätöksiä tekevät, olisi se rajoiduttava tavoitteiden määrittelyyn, eikä siihen kuinka määritelty tehtävä suoritetaan.

Myös Natolle on määritetty tehtävä ja tarkoitus, eikä siihen kuulu Suomen puolustaminen. Stoltenbergiltä voisi siksi ohimennen kysyä, että jos eu-armeija on Naton kontrollissa, aikooko Nato muuttaa 5. artiklansa sisältöä.

Kreikkalaiset eivät varmaankaan ole kovinkaan motivoituneita Suomen puolustamiseen. Yhtä lailla voidaan olla melko varmoja ettei kreikkalaiset ole innostuneita Euroopan unionin sotien käymiseen. Tästä syystä unionin puolustusvoimat eivät voi perustua jäsenmaiden armeijoiden varaan. Ne ovat jo Naton käytössä. Niitä johdetaan käytännössä Washingtonista amerikkalaisen kenraalin toimesta. Tämä nähdään ongelmana ja siksi unionille halutaan itsenäinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka. Tuo ei taida olla valjennut ihan kaikille keskusteluun osallistuville.

Ei sellaista voida ajatella, että unionin puolustusvoimat olisivat resurssipankki USA:n tavoitteiden edistämiseen ja ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa johdettaisiin Washingtonista. Natoon kuuluvilla EU-mailla on Naton puitteissa jo mahdollisuus kokoustaa joka vaiheessa kansallisia intressejä ajamassa. Ei ole mitään syytä luoda uutta Naton kaltaista rakennatta unionille ja Eurooppaan. Se taas ei tarkoita sitä, että muunlaiselle rakenteelle ei ole tarvetta ja siksi sellainen tarvitaan.

Minun mielestäni unionin omat puolustusvoimat ja ulko- ja turvallisuuspolitiikka ei tarvitse olla jäsenmaiden omien vastaavien korvaajakaan. Jäsenmaat ovat aivan liian itsekkäitä antamaan sotilaitaan unionin käyttöön tai hyväksymään suvereenisuutensa rajoittamista omalla alueellaan nykyisestä.

Unioni tarvitsee kuitenkin oman ulko- ja turvallisuuspolitiikan ja omat puolustusvoimat (armeijan) itseään varten, turvaamaan unionin säilymistä ja ulkoisia uhkia torjumaan, eikä niinkään ensisijaisesti jäsenmaitaan varten. Unionin pitäisi olla lisäbonus, minkä jäsenmaat saavat antamalla ulkosuhteissa ja turvallisuuspolitiikan alueella unionille riippumattoman itsenäisen toimintavallan. Politiikkaa, päätöksentekoa ja toimintaa olisi ohjattava päätöksentekijöille ja toiminnalle annettu pysyvä tehtävä.

Tällöin unioni ei olisi Naton tehtävän kanssa päällekkäinen. Jäsenmaa voisi itse päättää missä määrin tukeutuu unioniin puolustuksessa. Nato pysyy Nato-maiden turvallisuusratkaisuna edelleen siltä osin, kuin unionissa oleva jäsenmaa haluaa Natoon edelleen tukeutua. Suomen kaltainen maa taas voi tukeutua unionin puolustusvoimilta saatavaan apuun, kun amerikkalaisvetoinen Nato pelottaa liikaa. Tietenkään unionin jäsenmaan ei tarvitse pyytää ja sallia unionin joukkoja alueelleen tai pyytää apua, jos ei halua.

Näin minä tämän tekisin, mutta uskon tälläkin alueella syntyvän vain uusia rankenteita, vailla ainoatakaan sotilasta ja toimivaltaa tehdä mitään, koska harva on kartalla sen vertaa, että tietäisi miksi halutaan muutosta ja mitä tehtävää varten muutosta halutaan.

Käyttäjän viljoh9 kuva
Viljo Heinonen

Ainakaan nykyisellään EU ei pysty jäsenmaitaan puolustamaan mitenkään aseellista hyökkäystä vastaan. EU:n voima on neuvotteluissa ja sopimisessa. Siten ei jokaisen jäsenmaan tarvitse eikä ole tarkoituksenmukaistakaan käydä kahdenvälisiä neuvoteluja asioista, joista voidaan sopia kaikkia jäsenmaita koskevasti. Sellainen asia on mm. pakolaiskysymys.

Suomi ei tässä turvallisuupoliittisessa tilanteessa voi odottaa konfliktin sattuessa EU:lta kuin myötätuntoa ja ehkä materiaalitoimituksia. Sama koske Natoa. Sen päävastuumaa USA on muuttunut epäluotettavaksi. Turvanamme on entistä enemmän oma uskottava puolustus. Ehkä siihen saadaan Ruotsi mukaan, miksei Norjakin, vaikka en ole sellaisesta mitään kuullut. Tanska voidaan tässä asiassa sivuuttaa. En usko, että siellä on haluja johonkin Pohjoismaiden puolustusliittoon, jota ei vielä ole olemassa edes juhlapuheissa.

Milenkiintoinen on pohdinnan aihe on, "Milloin ”kansallinen” turvallisuus on uhattuna verrattuna siihen, että ”kansalaisten” turvallisuus on uhattuna?" Jos rikollisuus nsyystä tai toisesta kasvaa, kansalaisten turvallisuus heikkenee. Samoin se heikkenee, jos ilmastonmuutos aiheuttaa toisaalta kuivuutta ja toisinaan taas tulvia ja rajuilmoja.

Nuo uhkat eivät kuitenkaan vaaranna kansallista turvallisuutta. Sen uhkana voi olla vain joku muu valtio. Suomen tapauksessa se olisi Venäjä. Mitä takeita on siitä, että saamme olla rauhassa ja Venäjä tyytyy kurittamaan vain eteläisiä naapureitaan?

Käyttäjän MikaLehtonen kuva
Mika Lehtonen

"EU:n voima on neuvotteluissa ja sopimisessa."

Ei ole voimaa niissäkään. Tehdyillä sopimuksilla ei ole arvoa, koska niitä kunnioittavat vain tyhmimmät jäsenmaat.

Käyttäjän markkulehto kuva
Markku Lehto

"Ehkä siihen saadaan Ruotsi mukaan, miksei Norjakin, vaikka en ole sellaisesta mitään kuullut. Tanska voidaan tässä asiassa sivuuttaa. En usko, että siellä on haluja johonkin Pohjoismaiden puolustusliittoon, jota ei vielä ole olemassa edes juhlapuheissa."

Ruotsissa viime hallitus ja sitä edellinen hallitus, samoin kuin oppositiot, ovat todenneet selvällä ruotsin kielellä, että Ruotsi ei sitoudu kahdenkeskiseen puolustusliittoon Suomen kanssa.

Ilta-Sanomat, 19.6.2016: "Ruotsin pääministeri Löfven: Ei puolustusliittoa Suomen kanssa"
https://www.is.fi/kotimaa/art-2000001203880.html

Vasabladet, 19.6.2016, "Löfven: Sverige vill inte ha försvarsallians med Finland"
https://www.vasabladet.fi/Artikel/Visa/106071

Ja mikä intressi Ruotsilla olisikaan sitoutua Suomen kanssa puolustusliittoon ? Ruotsihan on näyttänyt olleen kovastikin kiinnostunut hankkimaan omia turvatakuitaan suoraan USA:n suunnasta ohi Naton ja sen vastavuoroisten velvoitteiden.

Suomessa on kuitenkin syystä tai toisesta edelleen hehkutettu tätä "yhä syvenevää puolustusyhteistyötä" Ruotsin kanssa. Tämä sinänsä kannatettava sotilaallinen yhteistyö koskee kuitenkin vain rauhan aikaa, eikä takaa mitään selkänojaa maamme turvallisuudelle tosipaikan tullen.

Väistämättä tuleekin mieleen, että Suomessa tämä Ruotsin ja Suomen välisen sotilaallisen yhteistyön korostaminen toimii sisäpoliittisena jarruna Suomen todellisille ja toimiville puolustusratkaisuille.

Suomen turvallisuus- ja puolustuspoliittiset ratkaisut ovat poliittisia. Sotilaallisesti Suomi on hyvinkin valmis sotilaalliseen yhteistyöhön. Tämäkin on kaikkien hyvä muistaa näin eduskuntavaalien alla.

Käyttäjän hannumononen kuva
Hannu Mononen

"Turvanamme on entistä enemmän oma uskottava puolustus." – Siinäpä se. Ja mitä siitäkään jää jäljelle, kun sosialistipuolueet + vihreät ostavat mieluummin itselleen ääniä niilläkin varoilla, joilla sitä puolustusta aiottiin kohentaa?

Käyttäjän viljoh9 kuva
Viljo Heinonen

EU:n taloudellinen voima nähdään viimeistään seuravan 20 vuoden aikana. Jos euro on yhä voimissaan ja jäsenvaltiot ovat edelleen euroon sitoutuneita, on sivuutettu ainakin pahin vaihtoehto. Eurooppaa ei pidä kokaan päästään pienten erillisten valuuttojen alueeksi. Se olisi samalla kaupankäynnin, palveluien ja ihmisten vapaan liikkumisen este eli Euron menettämisen myötä hajoaa koko EU. Näköpiirissä se ei ole, mutta taustauhka, jota pitää aidosti pelätä ja toimia niin, ettei yksikään euroon liittynyt maa siitä eroa.

Käyttäjän markkulehto kuva
Markku Lehto

"Dramaattinen esimerkki väärinarvioinnista oli Yhdysvaltoihin kohdistunut terrori-isku, kuuluisa 9/11, jonka Yhdysvaltain johto julisti sodaksi maata vastaan. Kuitenkaan iskulla ei pysytty uhkaamaan Yhdysvaltain olemassaoloa, itsenäisyyttä, täysivaltaisuutta tai toimintakykyä. Sodalla edes Afganistania vastaan siihen ei olisi kannattanut vastata, ja vielä törkeämpi virhe (ja kenties tarkoituksellinen harhaanjohto) oli käydä sen varjolla sotaan Irakissa (unohtamatta toista väärää motiivia, joukkkotuhoaseita). "

Kun puhutaan 11. syyskuun 2001 iskusta ja USA:n siihen vastaamisesta, niin siihen liittyy se, että USA varoitti jo muutama vuosi aikaisemmin Afganistanin Taleban-hallintoa antamasta tukia-aluetta silloiselle Al Qaida-järjestölle. Al Qaida oli kohdistanut iskuja USA:n lähetystöihin Itä-Afrikassa. Kun Taleban-hallinto ei välittänyt USA:n varoituksista Bill Clinton määräsin USA:n laivaston tekemään risteilyohjusiskun Al Qaidan harjoitusleirille.

ks. esim.
https://en.wikipedia.org/wiki/1998_United_States_e...

Mutta Afgansistanin Taleban-hallinto ilmeisesti katsoi että länsi ja USA ovat niin heikkoja, että heidän ei tarvitse näiden varoituksista välittää. Länsimainen rappiokulttuuri ei pysty vastustamaan ääriislamilaista kulttuuria.

Kun sitten tuli tämä 11. syyskuuta isku jossa kuoli 3 000 ihmistä, niin onhan se nyt melko ymmärrettävää, että kyseessä oli sodan julistus USA:lle.

Pearl Harborin iskussa joulukuussa 1941 kuoli 2 400 amerikkalaista. Tämä riitti USA:lle sodan julistukseen silloin Japania vastaan.

Mitähän USA:n olisi pitänyt tehdä 11. syyskuun iskun jälkeen tehdä. Aloittaa neuvottelut Taleban-hallinnon ja Al Qaidan kanssa ? Ja odottaa kiltisti sitten seuraavia sen kansalaisiin kohdistuvia iskuja ?

Irakin operaatio 2003 olikin sitten jo toinen juttu ja selkeä virhearvio USA:lta. Bush vanhempihan osasi varoa sekaantumasta 1991 sodassa Irakin valtaamiseen vaikka USA olisi liittolaisineen jo silloin voineet sen tehdä. Bush vanhempi ei vallannut Bagdadia.

Emmekä me Euroopassakaan ole jääneet paitsi ääri-islamilaisten iskuista.

ks. esim. https://en.wikipedia.org/wiki/Islamic_terrorism_in...

Eli meillä riittää myös EU:n puolella haasteita kansalaistemme turvallisuuden takaamiseksi sekä terrori-iskujen ennaltaehkäisemiseksi. Siinä varmaan olisi hyvä, jos EU olisi entistä tiiviimpi yhteisö myös tällä haasteellisella alueella. Paljonhan on jo asian hyväksi tehty, mutta paljon lienee vielä tehtävänä.

Kaikki terroristiset kuin myös sissi-organisaatiot ( vrt. esim. Vietkong ) tarvitsevat toimiakseen tukialueen, jossa koulutetaan ja valmistellaan iskuryhmiä, josta johdetaan iskuja ja josta soluttaudutaan toiminta-alueelle. Onkin kyettävä havaitsemaan ja paljastamaan nämä EU:ta ja sen kansalaisten turvallisuutta uhkaavat tukialueet ja niiden organisaatiot sekä tehtävä ne toimintakyvyttömiksi.

Käyttäjän viljoh9 kuva
Viljo Heinonen

"Onkin kyettävä havaitsemaan ja paljastamaan nämä EU:ta ja sen kansalaisten turvallisuutta uhkaavat tukialueet ja niiden organisaatiot sekä tehtävä ne toimintakyvyttömiksi."

Tuo viimeinen virke on täyttä asiaa. Ongelma on vain siinä. ettei Suomi pysty mitenkään valvomaan kuin omia alueitaan. Siinä on viime aikoina keskitytty valvomaan Venäläisten maakauppoja. Tavoitteena on, ettei strategisesi tärkeitä alueita myydä, vaan valtiolla on niihin lunastusoikeus. Useimmat isojen järvien salmipaikat ovat sotilaallisesi tärkeitä. Niistä pääee lähtöön nopeasti ja moneen suuntaan.

Arkoja paikkoja ovat myös suurten teollisuusalueiden ympäristöt. Niille ei saa päästää rakentumaan saartorenkaita. Tärkeää on suojata myös sähkö- ja tietoliikenneverkostot.

Omat aluemme pystymme valvomaan niin hyvin kuin tarpeelliena pidämme. Sen sijaan muu Eurooppa EU-maat mukaan lukien ovat toimiemme ulkopuolella. Toki tiedustelu ja vaikkapa tutka-apua voimme joissain tapauksessa antaa. Olennaisinta kuitenkin on, että jokainen Euroopan maa valvoo omia aluieitaan niin, ettei terroristien koulutukseen sopivia tyhjiöalueita pääse syntymään.

Käyttäjän hannumononen kuva
Hannu Mononen

Supo ilmoittaa 370 henkilön olevan sen tarkkailussa; ymmärtääkseni terrorismin riskin takia. Mitä taas tulee valtiollisten laittomien toimijoiden tarkkailuun, sitä ei eritellä (eikä liene syytäkään).

Käyttäjän MikaRiik kuva
Mika Riikonen

USA:n suuri virhearvio Talibanin suhteen oli siinä, että USA kuvitteli Talibanin olevan pelkkä ääri-islamilainen liike.

Todellisuudessa Taliban oli ja on yhden suuren afganistanilaisen etnisen ryhmän muodostama ryhmittymä. Etnisen pohjan vuoksi Talibania on käytännössä mahdotonta "tuhota".

Käyttäjän markkulehto kuva
Markku Lehto

Joo , eihän lännen tarvitse Taliban-liikettä tuhota. Riittää kun Taleban sitoutuu siihen, että se ei enää tue länteen iskuja suuntaavia terroristiliikkeitä ( voiko sellaiseen sitoutumiseen luottaa ? ). Palatkoot talebanit sitten kivkaudelle omassa yhteiskunnassaan ja räjäyttäköön loputkin Afganistanissa olevat kultturihistorialliset monumentit. Ja laittakoot naisensa ja tyttärensä keittiön nurkkaan hellan ääreen.

Toisaalta tulee mieleen se, että mikä on Taleban-liikkeen kannatus Afganistanin kansan keskuudessa ?

Ja kyllähän Taleban-liike vuoden 2001 kokemusten jälkeen ymmärtää, että jos se jatkaa 90-luvun lopun länteen suuntautuvan terrorismin tukemista antamalla terroristeille tukialueita, niin "mannaa sataa taas taivaalta".

Mutta onko Taleban-liike todellakin niin yhtenäinen kuin se ehkä ensi silmäykseltä vaikuttaa ? Vai onko se useiden eri heimojen ja sukujen löyhä yhteenliittymä, jossa jatkuvasti käydään veristä sisäistä valtakamppailua ?

Toinen asia on sitten se, että mihin ne ISIS:n perilliset seuraavaksi suunnittelevat Kalifaattinsa perustaa ? Missä se olisi täällä maanpäällä suojassa "taivaan mannalta" ?

Kyllähän tässä tuntuu, että saamme lännessä ja EU:ssa jatkossakin olla enemmän tai vähemmän valmiustilassa valmiina ehkäisemään terroristi-iskuja suojellaksemme kansalaisamme.

Terroristiliikkeillä näyttää puutuvan ymmärrys, että ei meitä täällä Euroopassa terrorismilla polvilleen saada. Sen verran eurooppalaisilla on geeneissään selviytymiset vuosisatojen ajalta sodista, viimeksi I ja II -maailmansodat.

Onhan Euroopassa selvitty jo 1800-luvun lopulta alkaneista terroristi-iskujen aalloista. Suomi on säästynyt näihin aikoihin saakka näiltä iskuilta, mutta nyt alkaa näyttää siltä, että mekin täällä alamme olla enemmän tai vähemmän eturintamassa. Iskujen ennaltaehkäisemisessä ja torjunnassa meidän on oltava tiiviissä yhteistyössä mm. EU:n yhteisön kanssa.

Euroopassa tehtyihin terrori-iskuihin voi tutusta esimerkiksi oheisesta linkistä:
https://en.wikipedia.org/wiki/Terrorism_in_Europe#...

Tuossa sivustossa on mielenkiintoista mm. se että miten aikakausittain eri terroristisuuntaukset ovat olleet painotettuina.

Käyttäjän AnttiKuosmanen kuva
Antti Kuosmanen

Hyökkäys Pearl Harboriin oli Japanin asevoimien sotatoimi, joka kohdistettiin Yhdysvaltain sotilastukikohtaan. Sen tarkoituksena oli tuhota tukikohdassa oleva Yhdysvaltain Tyynenmeren laivasto, ja siten mahdollistaa Japanin valloitussota Tyynellämerellä. Operaatio epäonnistui osittain (osa laivoista olikin merellä), mutta lamautti kuitenkin Yhdysvaltain sodankäyntikyvyn Japania vastaan yli vuodeksi. Sivumennen sanoen, siihen liittyi myös Japanin virallinen sodanjulistus Yhdysvalloille. Al Qaidan terrori-iskut, mukaan lukien isku Yhdysvaltoihin 11.9.2001, olivat aivan erilaisia. Niitä ei pääsääntöisesti tehty sotilaskohteisiin eikä niitä tehnyt mikään maa tai sen hallitus, vaan hajanainen, ydinjoukoltaan pieni terroristiorganisaatio, jonka lopullisista tavoitteista heillä itselläkään ei välttämättä ollut käsitystä, ehkä ei edes mastermindilla, Osama bin Ladenilla.

Yhdysvaltain ei tietenkään olisi pitänyt istua takamuksillaan tai alkaa neuvotella Al Qaidan kanssa. Mutta ei sen myöskään olisi kannattanut julistaa sotaa ”terroria”, siis tunnetta, vastaan. Tältä osin kyse oli tietenkin terroriteon aiheuttamaan emotionaaliseen reaktioon vastaamisesta ja luultavasti myös sen hyväksikäytöstä. Mitä taas tulee operaatioihin Al Qaidaa vastaan, minun kantani on, että ne olisi kannattanut kohdistaa terroriteon suorittajiin ja suunnittelijoihin, ei kokonaiseen valtioon tarkoituksella kukistaa sen valtaregiimi, niin vastenmielinen regiimi kuin Taliban ilman Al Qaidaakin on. Ottaen huomioon, miten siinä kävi – maahan on yhä sekasorrossa ja terrorismin kasvualusta – valittu vastaisku ei ole tuottanut ihan sitä tulosta mitä sillä tavoiteltiin. Lievästi sanoen. 9/11:n kohteleminen rikoksena, ei sotatoimena, olisi paitsi tuottanut tehokkaamman tuloksen myös säästänyt Yhdysvallat loputtomalta poliittiselta ja moraaliseltakin hetteiköltä, jossa se yhä rämpii.

Käyttäjän hannumononen kuva
Hannu Mononen

Al-Qaidan koulutusleirit kuitenkin sijaitsivat Afganistanin valtioalueella, ja suvereeneille vallanpitäjille kuuluu vastuu siitä, mihin toimintaan sen aluetta käytetään. Tuolloisella Afganistanin Taliban-hallinnolla ei ollut sen enempää kykyä kuin haluakaan käyttää toimeenpanovaltaansa tehdäkseen lopun USA:n vastaisesta toiminnasta alueellaan, ei yksin eikä yhteistyössä.

USA luotti Enduring Freedom -operaatiossaan sotilasmahtiinsa ja teknologiseen ylivoimaansa, joka oli eri luokkaa kuin aikoinaan Afganistanin joulukuusta 1979 helmikuuhun 1989 miehittäneellä Neuvostoliitolla. Siitä huolimatta, sotilaallisin keinoin ei pysyvään ratkaisuun päästy; kyseessä on Yhdysvaltain historian toiseksi pisin sota, Vietnamin sodan jälkeen.

Käyttäjän viljoh9 kuva
Viljo Heinonen

Kuvaamiisi virheellisiin stradegioihin ajaudutan, kun ei osata erottaa valtiota ja sen sisällä toimivia terroristiryhmittymiä toisistaan. Silloin hyökätään koko valtiota vastaan, kun tehokkainta olisi tarjota veltiolle apua ja yhteistyötä terorismin kitkemiseen.

Hyvin usein paikallisesti kysymys on korruptiosta tai uskontoon nojaavista vainoista. Iso osuus levottomuuksiin on myös siinä, että presidentti ryhtyykin diktaattoriksi. Taustalla voi olla myös kieliriita, kuten Kamerunissa. Toiminnan pitää siis muuntua kuhunkin tapaukseen sopivaksi. Paljon helpompaa on nimetä koko maa vihollisalueeksi ja ryhtyä rauhoittamaan sitä sotilaallisesti.

Afganistan on oikein kouluesimerkki siitä, miten sitten käy. Rauhallisia ovat vain ne alueet, joiden valvontaan vieraan sotaväen voimat riittävät, eikä riitä täysin sihenkään puhumattakaan, että koko maa olisi turvallinen. Sitä se on vain kunkin sissiryhmän kannattajille, heidän piileskely- ja oleskelualueillaan. Käytänössä kukaan ei ole täysin turvassa ei niin missään maan kolkassa.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset