AnttiKuosmanen

Pitäisikö vasikka teurastaa?

Tämä kirjoitus oli jo vähällä kadottaa tarkoituksensa, kun se ei meinannut valmistua ennen tiistaiksi 11.12.2018 tähdättyä Brexit-äänestystä Britannian parlamentissa, mutta pääministeri May pelasti sen lykkäämällä äänestystä. Siksi palaan vielä kysymykseen Brexitin yksipuolisesta perumisesta. Asiahan vietiin EU:n tuomioistuimen päätettäväksi ja siellä sekä komission, EU:n neuvoston että Britannian hallituksen asianajajat argumentoivat yksipuolista perumista vastaan. Tuomioistuin päätti 10.12.2018 julkisasiamiehensä aikaisemmin antaman lausunnon mukaisesti, että eroilmoituksen voi perua yksipuolisesti.

Julkisasiamiehen pääperustelu kannalleen oli, että jos ei saisi, se sotisi jäsenvaltion suvereniteettia vastaan. Tuomioistuin nojaa samaan perusteluun, kun se lausuu, että perustamissopimuksen 50 artiklalla luodaan jäsenmaalle suvereeni (toisin sanoen, yksipuolinen) oikeus erota. Sen kanssa olisi yhteensopimatonta, jos sillä ei olisi suvereenia oikeutta olla eroamatta niin kauan kuin ero ei samaisessa artiklassa säädetyn eroamismenettelyn mukaisesti ole tullut voimaan.

Perustelua vastaan voidaan ehkä esittää vastaväite, että Britanniallahan oli suvereeni oikeus yksin päättää eroilmoituksen esittämisestä, joten se, että eroa ei saisikaan perua yksipuolisesti, ei siis sotisi suvereniteettia vastaan. Julkisasiamies ja tuomioistuin olivat eri mieltä. Muitakin sellaisia perusteluja, jotka johtaisivat samaan tulkintaan kuin mikä nyt on EU-oikeutta, voitaisiin esittää ja on esitettykin.

Ratkaisullaan tuomioistuin tuli samalla lausuneeksi jotain hyvin oleellista koko EU:n luonteesta, itse asiassa määritelleeksi, että se ei ole liittovaltio. Siitä, mikä oikeastaan on valtio ja varsinkin liittovaltio, on tosin eri käsityksiä, mutta minä kannatan tulkintaa, jonka mukaan ratkaisevaa on niin sanottu kompetenssi-kompetenssi eli arkisemmin sanottuna, määrääkö tarkasteltavan valtioliittymän toimivallan rajoista tuo yhteenliittymä itse vai sen jäseninä olevat valtiot. Tähän liittyy myös kysymys siitä, voiko siitä erota jäsenmaan maalla omalla päätöksellä vai kuuluko päätösvalta siitä yhteenliittymälle. Tavallaan viimemainitussakin on kysymys kompetenssi-kompetenssista, mutta haluaisin pitää nämä kaksi asiaa erillään. EU:n tuomiosituin on nyt Britannian eron tapauksessa vahvistanut, että jäsenmaa on tässä siinä asiassa suvereeni: sillä on oikeus itse päättää niin erostaan (mikä oli jo ennestään selvää) kuin eron perumisesta (jos se tapahtuu ennen eron voimaantuloa). Siispä EU ei ole liittovaltio.

Mutta takaisin Britannian eron perumiseen. EU:n tuomioistuin on EU:n ”korkein oikeus” ja sen tuomiot ovat siis lopullisia eli kuten Suomessa korkeimman oikeuden tuomioissa lausuntaan (tai ainakin ennen lausuttiin): tätä kaikki noudattakoot. Aina voi tietenkin märehtiä sitä, oliko tuomio oikea vai väärä, mutta minä en nyt märehdi sitä, olletikin kun olen koko eroprosessin ajan ollut sitä mieltä, että kyllä sen voi yksipuolisesti perua. Sen sijaan märehdin sitä, miksi ihmeessä Britannian hallitus ja varsinkin EU-osapuoli, siis komissio ja neuvosto, halusivat estää eron yksipuolisen perumisoikeuden.

Britannian hallituksen kannan voi koettaa selittää loogiseksi siinä absurdissa tilanteessa, johon koko maa on asiassa ajautunut. Kun hallitus katsoo voivansa vain ajaa eroa, on loogista tehdä eroilmoituksen peruuttaminen niin vaikeaksi kuin mahdollista. Jos kuitenkin koettaa irrottautua tästä absurdista tilanteesta, havaitsee, että hallitus oli, vaikeuttaakseen Brexitin vastustajien toimintaa, päätynyt tavoittelemaan omassa käytössään olevien vaihtoehtojen vähentämistä. Vanhana diplomaattina sitä on tottunut pitämään järkevänä politiikkana mahdollisimman monien toimintavaihtoehtojen tavoittelua, mutta järjellä ei tietenkään ole tässä asiassa enää mitään sijaa.

Jos Britannian hallituksen linjassa oli jonkinlaista perverssiä logiikkaa, komission ja neuvoston oikeuspalvelun (mikä on vielä kummallisempaa) toiminnassa sitä ei ollut senkään vertaa. Jos olen ymmärtänyt oikein, ne ovat perustelleet kantaansa sillä, että eroilmoituksen yksipuolinen peruuttamisoikeus mahdollistaisi erolla temppuilun parempien erosopimusehtojen saamiseksi. Mutta kun on nähty, miten heikosta asemasta käsin eroa ottava maa joutuu erosopimusta ja myöhemmin eroa seuraavaa suhdejärjestelyä neuvottelemaan, ei tällaisella pelolla ole mitään järkevää perustetta. Ehkä se ei ollut aivan ilmeistä kaksi vuotta sitten, mutta nyt, eron jo häämöttäessä muutaman kuukauden päästä, se on aivan ilmeistä. Kaikenlainen temppuilu vain heikentäisi heikoilla olevan eroajan asemaa entisestään.

Eikä asiaa pidä tarkastella vain erosopimuksen näkökulmasta. Miten sellainen maa, joka tulee toisiin ajatuksiin ja haluaakin pysyä EU:ssa, pitäisi ottaa ja olisi viisasta ottaa vastaan? Tietenkin se pitää toivottaa tervetulleeksi ja järjestää paluu mahdollisimman helpoksi, ei mahdollisimman vaikeaksi. Paluu on kyllä aivan tarpeeksi vaikeaa ilmankin, että sitä erikseen vaikeutetaan.

Oletetaanpa näet, että Britannia päätyy eron peruuttamiseen, niin epätodennäköiseltä kuin se yhä vaikuttaa, vaikka tuomioistuimen päätös antaakin aseita käsiin Remain-liikkeelle ja viimeisimmät keikaukset Britanniassa Mayn kaatamisyrityksineen voivat vaikuttaa samaan suuntaan. Millaisesta asemasta se silloin jatkaa jäsenyyttään 30.3.2019 eteenpäin? Muodollisesti ei tietenkään ole silloin tapahtunut mitään. Jäsenyys vaan jatkuu. Seremoniallisesti se varmasti toivotetaan takaisin kotiin kuin tuhlaajapoika konsanaan (vai olisiko turvallisempaa sanoa tuhlaajahenkilö?). Vasikka teurastetaan ja juhla-ateria syödään. Kateellista veljeäkään tuskin perheestä löytyy, tai ainakin se pitää mölyt mahassaan. Mutta kuinka kauan kestäisi ennen kuin eroseikkailun tahra häviäisi Britanniasta? Olisiko se edes pelkkä tahra; eikö koko sotku olisi ollut sellainen kolari, että ajoneuvon runkokin on vääntynyt? Veikkaan, että minun ikäiseni ihminen ei ehtisi nähdä sitä päivää, jolloin Britanniaa ei enää katsottaisi kieroon ja se voisi levollisesti yrittää käyttää sitä vaikutusvaltaa, johon sen kokoinen maa luonnostaan voi katsoa olevansa oikeutettu.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

4Suosittele

4 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (3 kommenttia)

Käyttäjän ilarikiema kuva
Ilari Kiema

Jos ja kun eron saa yksipuolisesti peruuttaa, silloin esimerkiksi Unkari voisi ilmoittaa eroavansa – ilman mitään tosiasiallista tarkoitusta erota ja luopua tukimiljardeista. Tällöin jouduttaisiin käymään pitkät ja kalliit eroamisneuvottelut, joiden aikana tuet juoksisivat mutta Unkarin ei tarvitsisi senkään vertaa välittää EU:n periaatteista oikeusvaltion ja muiden asioiden suhteen. Sitten eropäivän aattona Unkari voisi yksipuolisesti perua eron ja mahdollisesti kiristää lisää etuuksia siitä, että se eroaa/ ei eroa.

Euroalueen maat ovat ilmeisesti eri asemassa, koska on lähdetty siitä, että yhteisvaluutta on peruuttamaton. Kun kuitenkin eron voi peruuttaa, esimerkiksi Italia voisi huoleti ilmoittaa eroavansa, mikä aiheuttaisi erittäin suuria ongelmia. Sitten jos muut jäsenvaltiot maksaisivat Italian pysymään EU:ssa, se voisi peruuttaa eron. Eroamisilmoitukset ja niiden peruuttamiset voivat lamauttaa koko EU:n

Käyttäjän lkkiiski kuva
Lauri Kiiski

EU:n tuomioistuimen pikapäätös kertoo siitä hädästä, mitä Brysselin suljetuissa kabineteissa todellisuudessa koetaan brexitin edetessä.

Unkarille tulisikin käytännössä varmasti aivan toiset pelisäännöt pikatilauksena samaisesta lakivalmistelusta.

Britannian lähtö sisämarkkinoilta on poikkeuksellisen ikävä ja merkityksellinen Unionin totuttujen kauppakäytäntöjen kannalta, kuin myös Unionin uskottavuuden kannalta katsoen.

Käyttäjän jannekejo kuva
Janne Kejo

Jos kyseessä on kultavasikka, niin ei tietenkään. Sen ympärillä pitää tanssia.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset