Heimo-ismikö korvaa kansallistunteen?

Olin 7.11.2018 seminaarissa, jossa aiheena oli Yhdysvaltain kongressin edellisenä päivänä pidettyjen välivaalien tulokset ja seuraukset, sikäli kuin niitä vielä siinä vaiheessa pystyttiin analysoimaan. Kovin syvällisesti ei pystytty, mikä ei ole tässä moite, korkeintaan vihje, että vaalien analysointia ei ehkä kannattaisi yrittäkään heti seuraavana aamuna, kun tuloslaskentakin on vielä kesken.

Englanninkielellä pidetyssä tilaisuudessa mainittiin käsite ”tribalism” kuvaamaan kehitystä, jota on oltu havaitsevinaan Yhdysvaltain väestössä ja miksei muuallakin, kun puhutaan polarisaatiosta eri väestöryhmien välillä.  Yhdeksi anekdoottimaiseksi indikaattoriksi tällaisesta esitettiin, että kiinteistövälittäjiltä on alettu yhä useammin kysyä, asuuko myytävän asunnon alueella demokraatteja vai republikaaneja. ”Tribalismi” merkitsisi siis tässä yhteydessä jakaantumista poliittisen katsomuksen mukaisesti, ja Yhdysvalloissahan se silloin merkitsee jakaantumista kahtia, koska valtapuolueita on siellä vain kaksi eikä muilla ole kuin marginaalista merkitystä.

Kielitoimiston sanakirjasta ei löytynyt tribalismia, joten sitä ei liene hyväksytty suomen kielen sanaksi; englantilais-suomalaisessa suursanakirjassa niin on tehty. Minun kai pitäisi siis esittää sille hyvä suomenkielinen vastine, kun olen niin julkisesti kuin yksityisesti yhtynyt niihin, jotka kantavat huolta suomen kielen köyhtymisestä kyökkikieleksi. En tähän hätään sellaista keksinyt, eikä ”heimo-ismi” oikein taida sellaiseksi kelvata. ”Heimolaisuus” taitaa myös olla kelvoton, koska sehän on piilorasistinen romanien nimitys.

Entä mitä voi sanoa itse ilmiöstä?

Ensiksi, ihmislaji eleli ylivoimaisesti suurimman osan historiastaan piennen pienissä metsästäjä-keräilijäryhmissä, joita ei voinut kutsua edes heimoiksi; vasta kaupunkien alkaessa syntyä noin 5500 vuotta sitten alkoi syntyä yhteisöjä, joissa kaikki eivät tunteneet toisiaan. Ja vaikka jonkinlaista, varmaankin suurelta osin tiedostamatonta tunnetta kuulumisesta johonkin suurempaan yhteisöön esimerkiksi kielen, ulkonäön ja/tai joidenkin muiden seikkojen ansiosta ilmeni jo aikaisemmin, kansallistunnetta (joka ei minun kirjoissani ole sama kuin huonon maineen saanut ”nationalismi”), alkoi esiintyä vasta kirjapainotaidon, liikenneyhteyksien parantumisen, teollisen vallankumouksen ja kansanopetuksen myötä 1800-luvulla.

Niinpä kun nyt puhtaan polarisaatiosta ja kansallisten identiteettien (mahdollisesta) heikentymisestä sekä ”tribalismista”, puhutaan oikeastaan paluusta jonkin sellaisen, joka on ollut ihmisten luonnollinen identiteetti lähes koko lajin historian ajan.

Eri asia on, että vaikka ensisijaisen samaistumisen kohteeksi alkaisi uudelleen tulla valtiota ja kansakuntaa pienempi yhteisö, se ei voi tarkoittaa paluuta sellaisiin yksikköihin, jotka ennen kansallistunnetta vallitsivat, esimerkiksi maantieteellisiin maakuntiin tai muihin sellaisiin. Mainittu esimerkki poliittisten puolueiden kannattajien muodostamista asuinyhteisöistä on tästä hyvä esimerkki. Muunkinlaisia identiteetin alustoja on tarjolla, jopa runsaasti. Tässä muutamia.

Kaupunkilaisuus ja maalaisuus. Tämä on heimoutumista vanhimmasta päästä, tuhansia vuosia sitten, kaupunkien synnystä lähtien kehittynyttä. Luultavasti sitä edelsi vielä vanhempi ilmiö: maanviljellykseen siirtyneiden kyläläisten ja metsästäjää-keräilijöinä säilyneiden vastakohtaisuus. Nykyisin leimaa-antavaksi ei enää näyttäisi muodostuvan pelkkä kaupunki-maaseutu -vastakohtaisuus, vaan kosmopoliittinen suurkaupunki-muu maa -vastakohtaisuus, sekä maiden sisällä (jos niissä metropoleja on) että maailmanmitassa. Kaupunkilainen elämäntapahan on sinänsä jo kauan sitten levinnyt myös maaseudulle varsinkin rikkaissa maissa, kuten kanadalainen kulttuurifilosofi Marshall McLuhan havaitsi jo 1960-luvulla.

Rikkaat-köyhät -vastakohtaisuus. Myös tämä on ikivanha jakolinja; historiasta tiedetään, että pieni ”eliitti”, 1-2 prosenttia väestöstä, on lähes koko tunnetun historian ajan saanut suurimman osan tuloista ja omistanut ylivoimaisen valtaosan varallisuudesta. Ilmiö on yhtä perustavanlaatuinen kuin työnjako, ja alkoi kärjistyä heti, kun ihminen asettui aloilleen ja alkoi rakentaa kyliä ja kaupunkeja. Tätä normitilannetta tasaisemman tulon- ja omaisuuden jakaantumisen kaudet ovat olleet lyhyitä poikkeuksia ja liittyneet suuriin mullistuksiin. Ennen pitkää on aina palattu entiseen, vaikka rikkaan eliitin kokoonpano onkin saattanut muuttua. Niin tuntuu nytkin olevan tapahtumassa, ja vaikka käynnissä oleva eriarvoistumiskehitys ei tietenkään johda entisten säätyjen paluuseen, sääty-yhteiskuntaan se kuitenkin taitaa johtaa kuitenkin.

Tästä teemasta voitaisiin kirjoittaa kärjistetympi äärivisiokin, malliin bestseller-historioitsija Yuval Noah Harari teoksessaan Homo Deus, tai miksei myös tieteiskirjailija Isaac Asimov jo 1940-luvulla teoksessaan Naked Sun. Visiossa teknologia mahdollistaa käytännössä kuolemattomat superihmiset, jotka eivät enää tarvitse proletariaattia vaivoikseen, koska sen hommat hoitavat robotit (tai tekoäly). Maailman luontokin pelastuisi, kun olisi vain muutama miljoona tällaista superolentoa sitä asuttamassa.

Kahteen jakaminen on kuitenkin aika lapsellinen tapa käsittää heimoutuminen. Internet – ja ehkä sitä seuraavat muut, vielä aavistamattomissa olevat teknologiat – on mahdollistanut omissa kuplissaan elävien ”yhteisöjen” syntymisen mitä kummallisimmin, ja jopa kauhistuttavin, perustein. Niin on muodostunut ja muodostuu koko ajan lukemattomia heimoja, joita yhdistää kenties vain yksi asia, joko sen kannattamisen tai vastustamisen merkeissä. Mikään näistä ”heimoista” ei välttämättä ole perinteisiin verrattuna kovin pysyvä, mutta itse ilmiö voi sitä kuitenkin olla.

Kaiken tällaisen yhteisvaikutus on äärimmäisen vaikea hahmottaa, saati siihen vastata. Valtioilla, jotka ovat tähän mennessä korkein ihmislajin organisoitumisen muoto (näin uskallan väittää, vaikken hegeliläinen olekaan), on edessään toisaalta vanha, toisaalta uusi ongelma, miten pitää itsensä koossa ja taivutella kansalaisensa niihin yksilönvapauden rajoituksiin ja taloudellisin uhrauksiin, joita valtion ylläpitäminen edellyttää. Niin siitä huolimatta, että historian aikaisemmissa vaiheissa, joissa olemassa olevat valtiot ovat syystä tai toisesta hajonneet, siihen on useimmiten liittynyt suunnatonta tuhoa ja kärsimystä, eikä tilalle kuitenkaan ole saatu utopistien odottamia onneloita, vaan uusia valtioita, usein entisiä raaemmin jäseniään kohtelevia.

AnttiKuosmanen
Helsinki

Filosofian maisteri, suurlähettiläs

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu