AnttiKuosmanen

Kansainvälisten suhteiden pimeää puolta: murhat ja ihmiskaappaukset

Helsingin Sanomien kirjeenvaihtaja Saska Saarikoski ehti ensin: hänen kolumninsa Hesarissa 18.10.2018 sisälsi aika lailla samanlaisen näkemyksen kuin omani asiasta, josta tässä kirjoitan. Olen havainnut saman aikaisemminkin; kun jokin asia tai ilmiö on ”ilmassa”, siihen tartutaan monelta taholta samanaikaisesti.

Kiinan ja Saudi-Arabian äskettäiset häikäilemättömät ihmiskaappaukset ja saudien tapauksessa hallitsijahuoneen kärkevän kriitikon murhaaminen vieläpä maan konsulaatissa diplomaattisen koskemattomuuden turvaamana panevat kommentoimaan aihetta periaatteellisemmaltakin kannalta. Se, että Saudi-Arabia nopeasti myönsi murhan, on itse asiassa hyvin poikkeuksellista, miltei ennen kuulumatonta. Sääntönä on ollut kiistää tällaiset teot jyrkästi, ja jos itse tekoa ei ole voitu kiistää, ainakin kiistää virallisten tahojen osallisuus. Kiinakaan ei kiistänyt pidättäneensä Interpolin pääjohtajaa, mutta koska tämä oli edelleen virassa myös Kiinassa ja koska kyse ei sentään ollut kylmäverisestä rikoksesta, vaan kiinalaiseen systeemiin kuuluvasta (länsimaisittain kylläkin kyseenalaisesta) rikostutkintaprosessista, teko ei ollut samalla tavalla poikkeuksellinen. Se kylläkin osoitti, että Kiinaa ei (enää) paljon hetkauta ”mainehaitta” ulkomaailman silmissä, jos motiivi on tarpeeksi voimakas.

Nämä tapaukset ovat viimeisimmät, mutta ei niissä sinänsä ole paljon uutta, konsulaatin hyväksikäyttöä lukuun ottamatta. Vasta muutama kuukausi sittenhän venäläiset tiedusteluvirkailijat kävivät yrittämässä lännelle vakoilleen entisen agentin murhaamista (näyttö on melko vakuuttava, vaikka Venäjä teon jyrkästi kiistääkin). Kovin kauan ei ole siitäkään, kun pohjoiskorealaiset agentit murhasivat tai murhauttivat maan diktaattorin veljen. Kiinalaiset kaappasivat etnisen kiinalaisen mutta Ruotsin kansalaisen Hongkongista, koska tämä oli julkaissut Kiinan johdolle kiusallista paljastuskirjallisuutta (olivat paljastukset tosia, parjausta tai vain sensaatiohakuista ansaintaa). Skripalin murhayritys jäi yritykseksi, mutta toinen omansa pettänyt venäläisvakoilija, Aleksandr Litvinenko, kuoli radioaktiivisella aineella myrkytettynä, ja hänen murhaajansa palkittiin paikalla Venäjän parlamentissa.

Vastaavaa on tapahtunut kautta aikojen. Kylmän sodan aikana tiedustelupalvelut murhasivat tai murhauttivat silloin tällöin vastapuolen väkeä, vaikka silloin lieneekin noudatettu kirjoittamattomia sääntöjä, joiden ansiosta tällainen oli varsin poikkeuksellista. Ylimmän poliittisen johdon henkilökohtaiset vihamiehet tai heille muuten kiusalliset henkilöt ovat olleet huonommin suojassa. Tunnetuin esimerkki on varmaankin Stalinin suorituttama Lev Trotskin murha vuonna 1940. Ehkä länsivallatkin ovat tehneet jotain vastaavaa; jos ovat, sitä ei tietenkään ole suuresti mainostettu.

Onko näissä kansainvälisten suhteiden nurjinta puolta valaisevissa tapahtumissa nyttemmin käynnissä jonkinlainen uusi vaihe, eskalaatio? Jos on, onko se kenties jopa jonkinlainen vihje, ”heikko signaali”, jonka perusteella voisi tai pitäisi vetää johtopäätöksiä koko kansainvälisten suhteiden järjestelmän kehittymisestä – tai taantumisesta. Jos näet murhat ja kaappaukset todella ovat lisääntyneet ja jos ne siinä tapauksessa todella jotain syvällisempää heijastavat, tuo syvällisempi voi olla vain kielteistä, sääntöpohjaisen – myös käyttäytymissääntöpohjaisen – järjestelmän järkkymisestä kertovaa.

Muutosta on tosiaan mahdollista havaita, mutta onko sitä tapahtunut itse perusasiassa, murhien ja kaappausten määrässä, siitä ei voi olla varma ilman, että maailman kaikkien tärkeimpien vakoilu- ja vastavakoilulaitosten arkistot avattaisiin. Tuskin niitä avataan. Muutosta on tapahtunut siinä, miten usein ja millaista julkisuutta tapaukset saavat ja miten niitä käytetään politiikan pelivälineenä. Voi olla, että vielä nykyisinkin valtaosa tapauksista jää paljastumatta, mutta ne jotka paljastuvat, paljastuvat hyvin nopeasti, ja niiden saama julkisuus kasvaa internet-aikakaudella räjähdysmäisesti. Samoin kasvavat niiden aiheuttamat reaktiot, ja hyvä kysymys on, voiko niitä kukaan hallita saati orkestroida. Samoin on hyvä kysymys, onko itse tapausten paljastuminenkin alun perin orkestroitu, ja jos on, mikä on ollut tarkoitus. Näin riippumatta siitä, että orkestroinnissa olisi epäonnistuttu ja juttu niin sanotusti karannut lapasesta (tai käsistä, sillä kuka on koskaan tällaisia juttuja lapaset kädessä hoidellut?).

Vakoilun ja vastavakoilun maailmaan sijoitettujen agenttiromaanien ja -elokuvien kyllästämässä ilmapiirissä houkuttelee selitys, että esimerkiksi – ja varsinkin – venäläisten maanpettureiden ja ehkä myös vallan haltijoiden henkilökohtaisiksi vihamiehiksi muuttuneiden murhaaminen tavalla, joka on näyttävä, suorastaan röyhkeä, ja jonka paljastuminen on ollut väistämätöntä, olisi tarkoitettukin paljastumaan. Että teoilla haluttiin lähettää viesti ainakin kahdelle taholle: pettureille ja regiimin vastustajille itselleen, että he eivät ole koskaan turvassa, ja muille sekä kotimaassa että ulkomaailmassa, että me olemme vahvoja ja te heikkoja (kuten jo muinaiset ateenalaiset sen sanoivat: vahvat tekevät mitä haluavat, heikot mitä heidän täytyy).

Agenttitarinoiden maailma on kuitenkin suurelta osalta fantasiaa. Tosielämässä vetoaa enemmän järkeen esimerkiksi The Economist -lehden artikkeli, jossa selityksenä esitetään huono ammattitaito yhdistettynä piittaamattomuuteen ja ylimielisyyteen. Jos näin on, se ei kuitenkaan sulje pois sitä, että töppäilyjen takia paljastuneisiin operaatioihin suhtauduttaisiin samoin kuin tarkoituksella paljastumaan tarkoitettuihin. Eli juuri niin kuin niihin on Venäjän (ja Kiinankin) johto suhtautunut: kiistämällä tai vaikenemalla tavalla, joka ei ole edes tarkoitettu vakuuttamaan, ja eräissä tapauksissa kuten Litvinenkon murha, suorastaan palkitsemalla tekijä julkisesti. Viestihän on silloin sama.

Entä kertooko tämä jotain uuttaa kansainvälisen järjestelmän järkkymisestä? Kyllä se jotain kertoo; ainakin sen, että aikoinaan sanattomin sopimuksin tiettyihin, joskin silloinkin häikäilemättömiin ja julmiin, käyttäytymissääntöihin nojannut järjestelmä on murenemassa, ja kun se murenee, seurauksena on eskalaatio, jonka päätepiste voi olla todella ruma – jos päätepistettä edes onkaan. Voidaan todella ryhtyä puhumaan valtioterrorismista.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (6 kommenttia)

Käyttäjän MikaRiik kuva
Mika Riikonen

Osin tässä näkyy yleinen USA:n hegemonian heikkeneminen ja toisaalta Trumpin hallinnon välinpitämätön suhtautuminen ihmisoikeusloukkauksiin, mikä on antanut autoritäärisille nousukkaille uutta rohkeutta tehdä mitä tykkää -ja näyttävästi.

Skripalien tapauksessa Venäjä teki kaikkensa jäädäkseen kiinni. Tekijöiden matkustamisen järjestelyt Britanniaan ja pois ja etenkin tekopaikalle oli tehty niin, ettei tekijät voineet jäädä paljastumatta. Nykyään kaikki julkiset paikat ovat kameravalvonnan alaisina ja automaattinen kasvojen tunnistus hoitaa loput. Venäjä olisi voinut tuoda tekijät paikalle vaikka pakettiautolla ja poimia teon jälkeen takaisin kyytiin, eikä heidän identiteettiään olisi koskaan saatu selville.

Käyttäjän Keijo Lindgren kuva
Keijo Lindgren

Saudi Arabia tulee selviämään murhasta vähin äänin toisin kuin Venäjä murhayrityksestä.

Käyttäjän mattivillikari kuva
Matti Villikari

Ja syykin on selvä. Eivät ryssykät ole tunnustaneet edes yritystä. Kysymys ei niinkään ole itse teosta. Saudit tunnustivat murhan kun siitä tuli selvä näyttö. Ryssykät eivät ikinä tunnusta mitään vaikka näyttö olisi aivan selvä.

Kysymys on vanha-venäläisen ylimystön perinnöstä; heikomman sortamisen-, hyväksikäytön-, pettämisen-, valehtelun- ja varastamisen kulttuurista, jota lännessä halveksitaan. Oikea ystävyys edellyttää kunnioitusta.

Kun puhun ryssyköistä, tarkoitan lähinnä Kremlissä valtaa pitävää ylimystöä, mafiaa ja lähipiiriä. Tavallinen venäläinen on aivan eri juttu. Sympatiani on heidän puolellaan. Ikävä vain, ettei tämä kansa ole koskaan saanut vapaasti (ilman pelkoa) valita itselleen johtajia.

Loppukevennys: Kun UKK:lle NL:n johto esitti aikoinaan maittemme välisen rajan poistoa, UKK totesi, että hän on jo niin vanha, ettei enää jaksa hallita niin laajaa valtakuntaa. (Jos olisi jaksanut, mikä mahtaisi olla tilanne Venäjällä nyt?).

Käyttäjän Keijo Lindgren kuva
Keijo Lindgren

Luitko lehdestä artikkelin jossa kerrottiin että venäjänkielessä on valehtelusta kolme eri sanaa ja yksi on valehtelusana jossa kumpikin osapuoli tietää että nyt kerron valheen.

Käyttäjän mattivillikari kuva
Matti Villikari Vastaus kommenttiin #4

OK, Keijo, pakko kertoa juttu, jonka luin tältä palstalta.

"Igor ja Sergei olivat "laukkuryssiä" ja tapasivat tien risteyksessä. Igor kysyi, minne olet menossa? Sergei vastasi Pietariin. Sitten erosivat mutta Igor jäi katsomaan minne Sergei meni ja huomasi että Pietariin oli menossa. Siitä Igor vielä huutamaan perään "Valehtelit ryökäle".

Käyttäjän Keijo Lindgren kuva
Keijo Lindgren Vastaus kommenttiin #5

Olen juuri aloittanut kirjan "Venäjällä ei ole tulevaisuutta" ja siinä kerrotaan että kaikilla neuvostoliittolaisilla Homo Sovjeticus oli kaksi totuutta sisäinen ja ulkoinen, ulkoista totuutta tarvittiin elämässä selviämiseen.
Putin on Neuvostoliiton kasvatti.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset