AnttiKuosmanen

Koululiikunta ja ”mittaamisen kulttuuri”

Yliopistonlehtori Tiina Kujala ja lehtori Laura Rantavuori Tampereelta ovat saaneet julki Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla 21.9.2018 kirjoituksen, jonka pääpointti on tuomita ”mittaamisen kulttuuri” koululiikunnassa. Mittaamisen, suorittamisen ja vertailun kulttuurin sekä sukupuolittuneiden käytänteiden kitkeminen liikuntakasvatuksesta on kirjoittajien mielestä suorastaan opettajankoulutuksen tärkein tehtävä. Kaukana ei ole epäilys, että samojen asioiden kitkeminen on kirjoittajien mielestä opettajakoulutuksen tärkein tehtävä kaikessa koulussa tapahtuvassa, ei vain liikunnassa.

Ohitan nyt tuon ”sukupuolittuneisuuden” ja keskityn mittaamiseen, suorittamiseen ja vertailuun kysyen ja hieman vastatenkin, onko sellaisen hävittäminen kouluista hyvä vai huono asia ihan periaatteessa kuten kirjoittajien asenne selvästi on.

Vieraskynä-palstalla julkaistaan Hesarin toimituksen mukaan asiantuntijakirjoituksia, joten siellä ilmeisesti pidetään näitä kirjoittajia henkilöitä sellaisina. Tunsivat tai ei asiansa, kirjoitus, joka näyttää saaneen kipinänsä koululaisten fyysistä suorituskykyä mittaavan Move-järjestelmän (arkisemmin piip-) mukaisessa kokeessa tapahtuneesta kuolemantapauksesta, ei ole mielestäni asiantuntijakirjoitus, vaan ideologinen saarna.

”Kontekstiksi” kannattaa lukea äskettäin ilmestyneestä Kanava-lehdestä (nro 6/2018) Jyväskylän yliopiston professorin Timo Saloviidan kirjoitus opettajakoulutuksen menemisestä hakoteille. Professoria voinee pitää asiantuntijana, jos kerran lehtoreitakin. Hänen mukaansa opettajavalmennus Suomessa ei ole päässyt odotettuihin päämääriinsä, mutta on varmasti leppoistanut opettajaksi valmentautuvien opintoja. Jos ja kun niin on käynyt, ei kai ole ihme, että tuota koulutusta antavat mielellään näkisivät saman leppoistamisen olevan vallitseva ominaisuus myös kouluissa, joihin nuo leppoistetut opettajat valmistuttuaan työllistyvät.

Kirjoittajat tuomitsevat ohimennen amerikkalainen koulujen standardisoidut mittaussysteemit, ja siinä kohden he varmaankin ovat oikeassa, vaikka epäilenkin, että sielläkään varsinainen ongelma ei piile opintosuoritusmittauksissa eikä varsinkaan pyrkimyksissä niiden standardisoimiseen, jotta vertailuja voitaisiin tehdä paitsi oppilaiden myös koulujen välillä. Se on ihan muualla. Muun muassa näissä asioissa: koulujen rahoitus, oppilasaineksen moninaisuus, huonon palkkauksen tuottamat huonot opettajat, opettajien ammattiliittojen destruktiivinen suhtautuminen järkeviinkin uudistuksiin, ja niin edelleen. Suuressa maassa ongelmatkin vaihtelevat ja yleistäminen on siksi ongelmallista.

Mutta Amerikka ei ole tässä pääasia, ei kirjoittajilla eikä minulla.

Liikunnan tehtävä on kirjoittajien mukaan tuottaa myönteisiä kokemuksia ja tukea liikunnallista elämäntapaa. Myönteistä minäkuvaa pitää tukea ja siksi toimia tavalla, jossa ”kukaan oppilas ei tahtomattaan joudu yksin muiden katseiden kohteeksi”. Paha juttu fyysisen toimintakyvyn mittaamisessa on kirjoittajien mukaan se, että se mahdollistaa konkreettisten suoritusten vertailun – ”myös raadollisella tavalla.” Tässä se eroaa muiden aineiden kokeista, esimerkiksi matematiikasta, sanovat kirjoittajat.

Minussa kirjoittajien mielipiteet ja varsinkin niiden takaa pilkottavat katsomukset herättävät pari vastaväitettä.

Ensimmäiseksi voisi kysyä, valmentaako oppilaiden totaalinen suojeleminen vertaamiselta ja siihen epäilemättä oppilasyhteisössä potentiaalisesti sisältyvältä ”raadollisuudelta” heitä siihen vertailuun, johon he väistämättä joutuvat koulun ulkopuolella jo koulussa ollessaan ja varsinkin sen jälkeen. Sanokaamme vaikka urheiluseuroissa, joissa kuulema nykyään jo vähän toisella kymmenellä olevat ovat armottomassa valintaprosessissa eteenpäin päästäkseen. Kirjoittajat ehkä vastaavat tähän, että samat mittaamattomuuden, suorittamattomuuden ja vertailemattomuuden periaatteet pitäisi tietysti ulottaa myös urheiluharrastuksiin, ja samoin jatko-opintoihin ja työelämään. Mutta kun se päämäärä on vielä kaukana ja kaukaiseksi jääkin, eikö tietty määrä altistusta elämässä edessä olevaan olisi juuri koulun hyvä antaa?

Toiseksi, kun olen itsekin ollut lapsi ja nuori, pidän aika totaalisesti harhaisena väitettä, että mittaaminen ja arviointi olisivat väärä tapa innostaa lapsia ja nuoria liikkumaan. Kutakuinkin kaikki yhteinen, pitkälti leikinomainen kisailu oli minun aikanani, ja uskon sen edelleen olevan, kilpailua itseä ja toisia vastaan yhä parempien suoritusten aikaansaamiseksi. Miten niiden paranemista voisi seurata ilman mittaamista ja vertaamista, saati suorittamista? Ei tietenkään mitenkään.

Niin harhaisina kuin pidänkin lehtorien mietteitä, uskon heidän olevan liikkeellä vilpittömin ja hyväntahtoisin motiivein. Motiivi varmaankin on se ”raadollisuus”, jota tosiaan helposti hiipii sekä lasten keskinäiseen toistensa vertailuun että – ja tämä on tietenkin pahempi juttu – heidän ohjaajiensa toimintaan. Mutta jos ja kun näin on, torjuntatoimet pitäisi kohdistaa tuon raadollisuuden ilmenemismuotoihin, eikä koettaa kieltää ominaisuutta, joka on niin syvällä ihmisluonnossa, että sitä ei sieltä millään pois saa. Eikä ole syytäkään saada, sillä jos tällainen ”uusi ihminen” todella saataisiin aikaan, se jäisi elämän karusellissa auttamatta ”raadollisempien” jalkoihin.

Kun olen edustanut Suomea OECD:ssä, josta ovat peräisin Suomen koululaitokselle suurta mainetta tuottaneet PISA-tutkimukset ja joilla on niin valtavasti ratsastettu, on hieman ironista se, että PISA, jolla nimenomaan mitataan ja vertaillaan, kyllä kelpaa (koska se antaa Suomesta mairittelevan kuvan), mutta mittaaminen ja vertaaminen itsessään ei. Enemmän kuin ironista, suorastaan pahaenteistä on puolestaan se, että erinäisten maiden koululaitokset ovat nyt ohittaneet ja ohittamassa Suomen, ja ne ovat maita joissa mittaaminen ja vertailu on koulujärjestelmän oleellinen osa. Siinäkin on haittansa, mutta tuloksia ne tuottavat, ja se on viime kädessä ratkaisevaa.

Asenne, josta kirjoittaja antavat todistuksen, kuvastaa yleisempää ilmiötä: jos johonkin asiaan on liittynyt tai liittyy negatiivisia lieveilmiöitä kuten sukupuoleen naisten syrjintää, seksuaalisuuteen homojen syrjintää, rotuihin joidenkin rotujen syrjintää ja niin edelleen, lääkkeeksi on keksitty se, että kielletään kyseisen asian olemassaolo: sukupuolen väitetään olevan ”sosiaalinen konstrukti” (mitä se tarkoittaneekin), seksuaalisia identiteettejä on vaikka kuinka paljon, ja rotuja ei ole lainkaan.

Nyt pitäisi olla mittaamatta, suorittamatta ja vertailematta fyysisiä kykyjä. Erilaisia ne kuitenkin ovat, ja joka tapauksessa niitä vertaillaan. Vertailun kieltämisen sijaan pitäisi puuttua huonommin suoriutuvien väheksymiseen ja pilkkaamiseen siellä missä sitä esiintyy ja sekä kannustaa sekä heitä itseään ponnistelemaan enemmän että heidän tovereitaan heitä siinä tukemaan.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset