Polarisaatio politiikassa ja yhteiskunnassa

Helsingin Sanomien toimittaja Juha Akkanen kirjoittaa kolumnissaan 9.9.2018, että polarisoituminen uhkaa Suomenkin politiikkaa. Itse kirjoituksesta ei tosin saanut kunnolla selvää, onko polarisoituminen Akkasen mielestä todella uhka vai ei. Hänen toimialallaanhan se ei sitä ole: mitä kärjekkäämmät vastakkainasettelut, sitä myyvämpiä tarinoita voi julkaista. Niinpä juuri media, eikä vain sosiaaalinen media, on myötävaikuttanut polarisaatioon kärjistymiseen enemmän kuin mikään muu, vaikka sen syvimmät syyt ovatkin yhteiskunnallisissa kehityskuluissa, jotka voimme nähdä vain osittain ja joita ymmärrämme huonosti jos ollenkaan, paitsi ehkä kauan jälkeenpäin.

Tämä aihe nostatti minussa kommentointitarpeen kuitenkin jo aikaisemmin, ja varsinaisen kimmokkeen sain muutama viikko niin ikään Helsingin Sanomista, sen Washingtonin kirjeenvaihtajan Laura Saarikosken artikkelista, jossa tämä esitteli graafia poliittisten mielipiteiden jakaantumisesta Yhdysvalloissa. Itse asiassa graafeja oli kaksi. Toinen kuvasi tämänhetkistä tilannetta, toinen tilannetta parikymmentä vuotta sitten. Niiden ero oli selkeä ja hälyttävä. Poliittinen ”keskusta” (jolla ei tarkoitettu sen nimistä puoluetta) oli dramaattisesti supistunut ja ääripäät vastaavasti kasvaneet, minkä lisäksi ne olivat myös etääntyneet toisistaan, tulleet entistä ”ääripäisemmiksi”.

Ilmiö ei itse asiassa ole Yhdysvalloissa uusi. Itse sain siitä havahduttavan opetuksen eräällä matkallani viitisentoista vuotta sitten ollessani vielä virassa ulkoministeriössä. Amerikkalainen, asioissa hyvin sisällä ollut tarkkailija kertoi, että Yhdysvaltain senaatin rakennuksessa oli niin sanottu ”conviviality room”, tila, jonne senaattorit voivat vetäytyä vapaahetkinään ja jossa heillä oli tilaisuus tutustua toisiinsa ja myös keskustella luottamuksellisesti aloitteista, joita sitten ajettaisiin yhteistyössä ”over the aisle” kuten sanonta siellä kuuluu. Tällainen yhteistyö on ollut Yhdysvalloissa äärimäisen keskeinen osa poliittista prosessia, koska siellä hallituksen ei tarvitse nauttia parlamentin luottamusta samalla tavalla kuin esimerkiksi Suomessa.

Tämä ”conviviality room” oli jo 15 vuotta sitten alkanut jäädä tyhjäksi. Senaattorit eivät enää tarvinnet toisen puoleen apua, tai vaikka olisivat tarvinneetkin, eivät sitä halunneet tai uskaltaneet hakea. Jo silloin oli näkyvissä ääripäistymiskehitys, jossa suurin osa vaalipiireistä on erilaisilla vippaskonsteilla varmistettu jommankumman puolueen pysyväksi läänitykseksi, jolloin varsinainen vaalitaistelu käydään puolueen ehdokkaaksi pääsystä. Sen taas useimmiten voittaa suppean mutta aktiivisen puolueaktivistijoukon suosikki, usein sieltä änkyräisimmästä päästä.

Ilmiön perimmäinen syy ei tietenkään ollut eikä ole vaalipiirijako ja muut sellaiset seikat, vaan yhteiskunnassa syvemmällä tapahtuva polarisoituminen. Sen syitä on monia, ja kuten alussa tunnustin, niitä on mahdoton kaikkia nähdä, saati niiden merkitystä ymmärtää.

Suomessa ei olla yhtä pitkällä kuin Yhdysvalloissa ja meidän vaalijärjestelmämme ehkäisee (tai ainakin hidastaa) ihan samanlaisen asetelman syntymistä, mutta samalla tiellä kuitenkin ollaan. Kärkevää ja faktavapaata poliittista retoriikkaa on tosin aina ollut olemassa, ja on ollut aikoja jolloin se oli vielä kärkevämpää ja faktavapaampaa kuin nyt. Mutta kyllä tämä päättymässä oleva vaalikausi on merkinnyt vajoamista, etten sanoisi tietoista laskeutumista, uudelle, masentavalle tasolle, jolla ei ainoastaan ratsasteta etenevällä polarisaatiolla, vaan sitä tietoisesti lietsotaan.

Hallituskokoonpano on varmasti yksi, nimenomaan tällä vaalikaudella polarisoivaa kielenkäyttöä lisännyt syy. Vasemmiston ja oikeiston rajaviivan ylittävät hallituskokoonpanot olivat omiaan pirstomaan opposition ja vaimentamaan, ellei suorastaan hämärtämään ideologisen vastakohta-asetelmaa ja väittelyn kiihkeyttä. Tämä vaimennin poistui Sipilän hallituksen kokonpanon takia. Lisäksi siinä mukana olleet perussuomalaiset ja sitten näistä erkaantunut sinisten ryhmä oli omiaan kärjistämään kielenkäyttöä.

Tämä asetelma tuskin on kuitenkaan ollut ratkaiseva, eikä se ainakaan ole perussyy kielenkäytön karkeutumiseen ja henkilöön käyvien poliittisten hyökkäysten tavanomaistumiseen. Taustalla olevat syyt olisin taipuvainen jakamaan kahteen pääryhmään. Ensimmäinen on se tosiseikka, että myös Suomessa ovat yhteiskunnalliset vastakohdat aidosti kasvaneet, vaikka ne vielä ovatkin vähäisempiä kuin useimmissa muissa kehittyneissä maissa ja varsinkin anglosaksisessa maailmassa. Talouskriisin pitkittyminen lähes vuosikymmenen pituiseksi antoi tälle kehitykselle polttoainetta nimenomaan Suomessa.

Toinen syy tai syyryhmä on vaikeasti hahmottuva – tai ainakin minun on vaikea pukea se ytimekkäästi sanoiksi. Se ei myöskään ole kokonaan erillään edellä mainitusta, teknologisiin mullistuksien tuottamista työhön, toimeentuloon ja vaurauden jakautumiseen liittyvistä pelon ja epävarmuuden tunteista.

Ilmiön osatekijöitä näyttäisivät olevan äärimmäinen individualisoituminen yhteisyyden tunteen ja tarpeen kustannuksella, hedonismi, välittömän tarpeentyydytyksen vaatimus pitkän tähtäimen elämänhallinnan kustannuksella, sisäisen ja ulkoisen muuttoliikkeen ja kaupungistumisen aiheuttama juurettomuus ja yksinäisyys, jota korvaamaan on noussut ja nousee uudenlaisia, osin ”virtuaalisia” yhteisöjä, joissa perinteiset sopivaisuusnormit joko puuttuvat tai ovat korvautuneet jollain muulla, tähänastisen katsannon valossa jopa perversseillä uusilla ”normaaleilla”. Ja niin edelleen. Ehkä ne ovat lopunajan (ei kylläkään uskonnollisessa mielessä) merkkejä, ehkä ne ovat jonkin uuden aikakauden alkamisen merkkejä. Uusien ”maailmankausien” kuten ennen sanottiin, alkamiset ovat kuitenkin kutakuinkin aina sisältäneet väkivaltaisia murroksia, jopa aivan valtavaa väkivaltaa. Sekö on nyt edessä?

AnttiKuosmanen
Helsinki

Filosofian maisteri, suurlähettiläs

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu