Onko pienen maan armeija urheampi kuin suuren?

En ole lukenut professori Vesa Kanniaisen uutta väitöskirjaa ja kutsun väitöstilaisuuteenkin sain vasta kun ilmoittautumisaika oli mennyt umpeen. Ehkä minun ei pitäisi yrittääkään sitä lukea, onhan siinä lehtiartikkelin mukaan 300 vaikeasti avautuvaa yhtälöä. Valmistuin tosin matematiikasta, mutta ei 1970-luvulla Helsingin yliopistossa opetettu matematiikka varmaankaan enää riittäisi.

Täytyy siis turvautua taas kerran siihen, mitä lehdestä lukee, kun tarttuu aiheeseen, jota ei pysty vastustamaan.

Kanniaisen väitöskirjan keskeinen tulos näyttäisi olevan, että kun pienen maan pieni armeija pärjää suuren hyökkääjän suurta armeijaa vastaan paremmin kuin sen puhtaasti materiaalisista syistä odottaisi pärjäävän, syynä on pienen maan sotilaiden suuren maan armeijaa suurempi valmius uhrautua tulevien sukupolvien hyväksi.

Tämä tulos ei ole yllätys. Muistan lukeneeni – anteeksi jos en enää kuitenkaan muista mistä luin – haastattelututkimuksista, joita on tehty siitä, mikä esti suomalaissotilaita toisessa maailmansodassa jättämästä asemiaan ja lähtemästä käpykaartiin. Keskeisiä syitä paljastui olevan kaksi, ja toinen niistä oli kutakuinkin sama kuin Kanniaisen tutkimustulos. Niin juhlallisesta asiasta kuin tulevista sukupolvista sotilaat eivät tosin tainneet puhua, vaan siitä, minkä pelkäsivät odottavan itseään, vaimojaan ja lapsiaan, jos rintama murtuisi ja Suomi miehitettäisiin. Close enough, sanoisin kuitenkin.

Toinen syy, ehkä jopa isompi kuin edellä mainittu, oli ryhmäpaine. ”Kaveria ei jätetä” -mentaliteetti oli yksi osa tätä painetta, mutta häpeä, joka karkaamisen paljastamasta pelkuruudesta koituisi lähimpien sotilastovereiden silmissä, oli vielä suurempi. Muita syitä saattoivat olla pelko rangaistuksesta ja myös pelko, että karkuruus ehkä murtaisi rintaman juuri omalta kohdalta ja tuottaisi vielä varmemman kuoleman myös itselle kuin asemissa pysyminen, niin hengenvaarallista kuin sekin oli.

Tätä toista seikkaa eivät Kanniaisen yhtälöt näytä paljastaneen, ei ainakaan Helsingin Sanomien tutkimusta koskevan artikkelin mukaan. Se on minusta melkoinen puute, sillä uskon, että juuri tämä seikka on ollut ainakin Suomen sodissa kaikkein tärkein. Ylevämmät vakaumukset ovat voineet elähdyttää silloin kun on ollut aikaa ja taistelut tauolla, mutta ratkaisevimpia hetkiähän ovat olleet ne, jolloin taistelu on ollut kovimmillaan.

Tutkimustulos on tietysti eri asia kuin gut feeling, vaikka sekin nojaisi haastattelututkimuksiin. Kuitenkin on pakko sanoa, että Kanniainen ei ole saanut selville tässä asiassa mitään maata mullistavaa.

Minua pyydettiin muutama vuosi sitten jäseneksi kansantaloustieteen alumnit -yhdistykseen, ja meninkin, mutta hieman kiusaantuneena, sillä osoittautui, kuten olin arvellutkin, että muut jäsenet olivat oikeita kansantaloustieteilijöitä tohtorinarvoineen ja monet professorinvirkoineen. Minulla kansantaloustiede oli sivuaine, jossa laudatur-arvosanakin jäi opinnäytetyötä vaille, koska professori tyrmäsi tutkimussuunnitelmani (vaikka se oli hänen assistenttinsa kanssa yhdessä työstetty). Epäilen tietäväni todellisen syyn, mutta olkoon, sillä de mortuis nil nisi bene.

Olin kuitenkin paikalla muutama vuosi sitten eräässä iltatilaisuudessa, jossa professori Kanniainen esiteli jo silloin julkaisemaansa artikkelia Nato-option käsittelystä kansantaloustieteen metodein. Se oli mitä ilmeisimmin sama artikkeli joka nyt – ehkä edelleen jalostettuna – sisältyy hänen uuteen väitöskirjaansa.

Minut oli 40 vuoden diplomaattiura tehnyt varsin skeptiseksi valtio-oppineiden esoteeristen mallien suhteen, ja niinpä en ymmärtänyt pitää suutani kiinni, ja toin skepsikseni esille myös Kanniaisen esiteltyä mallinsa sitä seuranneessa keskustelussa. Kanniaista se ei tietenkään lannistanut, mutta ainakin hän jonkin aikaa sen jälkeen tunnisti pärstäni, kun satuimme samoihin tilaisuuksiin.

Yleisen skepsikseni ohella Kanniaisen Nato-optioyhtälössä ja siiten johtaneessa päättelyssä oli yksi nimenomainen asia, joka teki sen epäilyttäviksi, tai jos ei epäilyttäväksi, niin käytännön kannalta vähäarvoiseksi. Siinä nimittäin oli vakioita, joiden arvoa ei voitu johtaa itse teoriasta, vaan niiden arvot oli saatava teorian ulkopuolelta käsin, siis empiirisesti. Riippuen siitä, millaisia arvoja vakioille annettiin, tuli erilaisia arvoja optiolle. Ei Kanniainen itsekään halunnut tai pystynyt vetämään Nato-jäsenyyden hyödyllisyydestä tai haitallisuudesta sen selvempää johtopäätöstä kuin että ei se ilman muuta pelkästään hyvä asia olisi. Senkin johtopäätöksen voi hyvin vetää ilman yhtään yhtälöä, mutta tulipahan tuo todistettua myös derivoimalla.

AnttiKuosmanen
Helsinki

Filosofian maisteri, suurlähettiläs

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu