Kansalaistottelemattomuutta vai vaalityötä?

Vihreiden eduskuntaryhmän lainsäädäntösihteerin Aino Pennasen tempaus Finnairin Berliinin lennon alkaessa sai valtavasti julkisuutta ja ehkäpä se oli Pennasen tarkoituskin; emme vain tiedä missä määrin hän tavoitteli julkisuutta itselleen ja missä määrin asialleen. Ehkä se selviää kun vihreiden kansanedustajaehdokkuudet aikanaan julkistetaan.

Kuten tavallista, tempauksesta sikeytynyt äläkkä on ollut sekavaa. Olen miettinyt asiaa jonkin verran ja päätynyt seuraaviin päätelmiin taustalla olevasta, itse tapausta suuremmista teemoista.

Varsinainen teema on ”kansalaistottelemattomuus”. Niinpä ensimmäinen vastausta odottava kysymys on, oliko Pekkasen akti kansalaistottelemattomuutta (vai vain tottelemattomuutta). Kirjoitin tästä jo viime vuoden lopulla (silloin Facebookiin), kun Jyväskylässä oli mellakoitu, silloinkin kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneen ja palautettavaksi määrätyn puolesta.

Jos lapsi ei suostu syömään aamupuuroaan, se ei ole kansalaistottelemattomuutta. Se on tottelemattomuutta. Entä jos aikuinen ei suostu maksaman verojaan? Tämä kysymys on tarkoituksella valittu, sillä kansalaistottelemattomuus (civil disobedience) jäljitetään käsitteenä 1800-luvun puolivälin tienoille. Silloin Yhdysvallat oli ryhtynyt valloitussotaan Meksikoa vastaan ja valloittikin siltä suuren alueen, mukaan lukien suuren osan nykyistä länsirannikkoansa Los Angeleseineen ja San Franciscoinen päivineen. Tätä sotaa eivät kaikki yhdysvaltalaiset hyväksyneet ja osa heistä protestoi sitä vastaan väkivallattomasti kieltäytymällä maksamasta verojaan. Civil disobedience -termiä alettiin käyttää tästä mielenosoittamisesta. Tunnetuin kansalaistottelematon oli epäilemättä Intian itsenäisyystaistelija Mohandas Gandhi, joka teki kuuluisaksi väkivallattoman vastarinnan.

Milloin siis kyse on kansalaistottelemattomuudesta eikä pelkästä tottelemattomuudesta? Aivan tyhjentävää ja kaikkialla hyväksyttyä määritelmää ei ole (eikä tule, sillä poliittiseen kielenkäyttöön kuuluu valitettavasti oleellisena osana käsitteiden väärinkäyttö omiin tarkoitusperiin). Seuraavat ehdot kaiketi kuitenkin hyväksytään yleisesti: 1) tavoitteen täytyy olla poliittinen, yhteiskunnallinen epäkohta tai vääryys (toimijan mielestä) joka halutaan korjattavaksi, 2) tottelemattomuuden täytyy kohdistua julkiseen valtaan (joko oman maan tai esimerkiksi miehittäjän tai siirtomaaherran); käytännössä teon seuraukset kuitenkin usein kohdistuvat myös, ellei suorastaan pääosin, myös sivullisiin, 3) toimella täytyy rikkoa jotain lakia, asetusta tai viranomaisen antamaa määräystä, 4) toimen täytyy olla väkivallaton (ja toimijan täytyy alistua väkivaltaiseenkin kohteluun, vrt. Gandhin ja hänen kannattajiensa toimet Intiassa), 5) toimen on oltava julkinen, 6) toimijan on alistuttava siitä koituvaan rangaistukseen.

Pennasen aktin olisin alustavasti valmis luokittelemaan kansalaistottelemattomuudeksi näillä kriteereillä, vaikka sen kaikkia seuraamuksia ja Pennasen suhtautumista niihin ei ole vielä nähtykään (esimerkiksi sitä, millaisen rangaistuksen hän ehkä saa tai millaisiin vahingonkorvauksiin hänet ehkä tuomitaan).

Entä Pennasen teon hyväksyttävyys? Ehdon 3 nojalla kansalaistottelemattomuuden on määritelmällisesti oltava luvatonta, joten se ei koskaan voi olla oikeudellisessa mielessä ”hyväksyttävää” tai oikeutettua. Pennanen kieltäytyi noudattamasta lentokoneen miehistön käskyjä (ja näytti aluksi hangoittelevan myös poliiseja vastaan), joten luvattomuus oli selvä, eikä teko siis ollut oikeudellisesti ”hyväksyttävä”. Niinpä kun vihreiden eduskuntaryhmäkanslian päällikkö sanoi Iltalehdessä (nettilehdessä 23.8.2018, paperisessa päivää myöhemmin), että Pennanen on ”käyttänyt kansalaisen oikeutta ilmaista mielipiteensä kansalaistottelemattomuuden keinoin”, se ei ollut ainoastaan asiallisesti väärä lausunto, se oli myös loogisesti absurdi lausunto. Jos tekoon on oikeus, sen tekeminen ei voi olla tottelemattomuutta.

Jäljelle jää kysymys moraalisesta hyväksyttävyydestä. Se on ”katsojan silmässä” kuten kauneuskin. Myös siis minun silmässäni. Joitakin ankkureita, joihin oman näkökantansa voisi ripustaa, voisi kuitenkin hahmotella.

Valtiossa, jossa poliittiseen toimintaan voi kuka tahansa osallistua ja jossa voimassaolevia lakeja ja muita säännöksiä on aina mahdollista päästä muuttamaan, jos menestyy riittävän hyvin vaaleissa, kansalaistottelemattomuuden hyväksyttävyyden kynnys on asetettava hyvin korkealle, sikäli kuin sitä voi ollenkaan hyväksyä. Pennasen puolustajien argumentti, että he turvautuivat kansalaistottelemattomuuteen, koska kaikki muut keinot oli käytetty, ei ole kestävä. Kun vihreiden puheenjohtaja sanoi edellä siteeraamassani Iltalehden jutussa, että kansalaistottelemattomuus on ”osa demokraattista yhteiskuntaa”, se ei tosin ole loogisesti absurdi väite, mutta se on väite, jota ei voi hyväksyä eikä pitäisi hyväksyä. Jos mikään demokraattisen valtion poliittisen järjestelmän mahdollistama keino ei tuottanut haluttua tulosta, silloin olisi pitänyt hyväksyä tappio – ainakin sillä kertaa, ja jatkaa kamppailua näkemystensä puolesta laillisin keinoin.

Autoritäärisissä poliittisissa järjestelmissä, joissa valtiovalta pitää haluamaansa järjestystä yllä väkivallalla ja estää siten opposition syntymisen ja viimeistään sen toiminnan, tilanne on tietysti toisenlainen varsinkin periaatteessa. Käytännössä ei ole välttämättä kovinkaan helppoa määritellä, milloin ja millaista kansalaistottelemattomuutta saati väkivaltaista tottelemattomuutta valtiota vastaan voidaan niissäkään pitää moraalisesti hyväksyttävänä. Ei Gandhikaan rikkonut lentoturvallisuutta vastaan, vaan sellaisia lakeja ja määräyksiä, joilla siirtomaavalta asetti intialaiset eriarvoiseen asemaan.

AnttiKuosmanen
Helsinki

Filosofian maisteri, suurlähettiläs

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu