Suomen historian huonoin hallitus

Professori Markku Kuisma korvaa sairauden takia pitämättä jäänyttä jäähyväisluentoaan laajalla haastattelulla Helsingin Sanomissa 27.7.2018. Sitä on jo paljon käsitelty aina Hesarin pääkirjoitusta ja Ilta-Sanomien Timo Haapalaa myöten, mutta panenpa minäkin vielä lusikkani soppaan. Muutaman viikon aikaviive on auttanut järjestämään ajatuksia.

Olisi ollut yllätys, jos Kuisman tokaisu Sipilän hallituksesta Suomen historian huonoimpana ei olisi saanut haastattelussa ja varsinkin sen jälkeen eniten huomiota, onhan Sipilän hallituksen haukkumisesta tullut miltei pakollinen riitti, jolla osoitetaan edistyksellisyyttä, urbaanisuutta ja moukkamaisuudettomuutta. Haastattelutekstin mukaan hän heti katui päästäneensä tämän lauseen suustaan, mutta kun se oli ulkona pullosta, ei hän sitä enää sinne takaisin saanut, eikä ehkä niin hirveästi sitä surrutkaan (jos nyt uskaltaa vähän arvailla).

Lause oli historioitsijalta aika rohkea, etten sanoisi harkitsematon. Vaikka panisi Suomeakin hallinneet Ruotsin kuninkaat syrjään, Suomi sai oman hallituksen jo vuonna 1809, niitä on siis meillä ollut jo 209 vuotta. Eikö tosiaankaan Sipilää huonompia tältä ajanjaksolta löydy? Miten pärjäsi esimerkiksi J.W. Snellmanin hallitus 1860-luvun lopulla? Silloin kuoli ainakin kahdeksan prosenttia Suomen silloisesta väestöstä nälkään. Sisällissodan jälkiselvittelyjen aikaan vuonna 1918 kuoli toistakymmentä tuhatta punavankia teloituksiin, tauteihin ja nälkään. Samaan aikaan hankittiin kuningasta Saksasta, jonka häviö maailmansodassa oli jo selviö kaikille paitsi Suomen hallitukselle.

Lähempänä tätä päivää on huonoimmaksi hallitukseksi sitkeästi sovitettu Esko Ahon hallitusta, ja niin on tehty taas Kuisman haastatteluakin kommentoitaessa. Haapala ja minä olemme kuitenkin eri mieltä.  Ahon hallitus sai suuren laman syliinsä Holkerin hallitukselta. Valtiovarainministeri Iiro Viinanen löysi vuonna 1993 maailmasta vain yhden pankin, joka suostui antamaan Suomen hallitukselle lainaa. Laman syyt ja seuraukset olivat moninaiset eivätkä ainoastaan Holkerin hallituksen – tai ylipäänsä hallitusten – tekosia, mutta sen sälyttäminen vain Ahon hallituksen ja varsinkin Ahon syyksi on ollut nykyterminologiaa käyttääkseni poliittisessa äskeishistoriassamme hybridivaikuttamista onnistuneimmasta päästä.

Spekuloinnista tykkäävä voisi päätyä arvioon, että Sipilän hallituksen historiallinen huonous johtuu professori Kuisman mielestä sen tekemistä koulutusleikkauksista enemmän kuin mistään muusta, vaikka hän juuri niistä ei mitään sanokaan. Sinänsä on hyvä kysymys, miksi niihin päädyttiin. Reaalipoliittisesti asennoitunut tarkkailija voi päätyä vain johtopäätökseen, että kun vastakkain olivat sosiaaliturva, terveydenhoito ja koulutus (ja myöhemmin yritystuet), koulutuksen puolesta vain ei löytynyt yhtä voimakkaita poliittisia voimaryhmiä, ja niinpä leikattiin siitä – vaikka kyllähän muualtakin on leikattu. Koulutusleikkauksia ja varsinkin korkeakouluihin kohdistuneita leikkauksia on kritisoitu kaikkein äänekkäimmin, koska niiden kohteet – päinvastoin kuin vähäosaisemmat – saavat äänensä tehokkaimmin kuuluviin.

Kuisman haastattelussa oli kuitenkin myös huomionarvoisia ajatuksia. Se varaus on tosin tehtävä, että haastatteluahan ei ole kirjoittanut Kuisma, vaan toimittaja. Olikin vanhinko, että sairaus esti professoria julkaisemasta ajatuksiaan itse, joko luennon muodossa tai muuten. Toisaalta voisi kuvitella, että hän on hyväksynyt etukäteen ainakin omien puheidensa sitaatit, ellei koko tekstinkin.

Ensimmäiseksi pisti silmään kysymys kapitalismista ja markkinataloudesta, niiden siunauksesta ja/tai kirouksesta. Sanonta hyvästä rengistä ja huonosta isännästä on niin usein käytetty että se jo etoo, mutta onhan siinä tässäkin kohden itua. Kapitalismi ei itsestään tuota aitoa markkinataloutta, ei ainakaan sellaista, jossa toteutuu aito kilpailu. Päinvastoin, kapitalisteilla on sisäsyntyinen tarve – eli he kokevat oman etunsa vaativan – rajoittaa kilpailua. Niinpä kilpailun aikaansaamiseen tarvitaan ulkopuolelta tuleva voimatekijä, eikä sellaiseksi ole muita kuin julkinen valta ilmaantunut.

Kapitalismilla näyttää myös olevan taipumus jakaa tulot ja varallisuus erittäin epätasaisesti. Näin on ollut lähes koko tunnetun historian ajan, ja poikkeukset tähän ovat olleet nimenomaan poikkeuksia, poikkeuksellisten olosuhteiden tuottamia. Sellainen poikkeus näyttää olevan myös nykyaikainen hyvinvointivaltio, ja trendi näyttää olevan kohti sitä mitä on aina ollut, ja joka siis näyttää aina olevan. Sekään, että tällainen asiantila on laajalti koettu epäoikeudenmukaiseksi, ei ole riitättänyt tilannetta muuttamaan, ja selvältä näyttää, että ilman jatkuvaa, kapitalismin sisäsyntyistä tendenssiä vastaan toimivaa julkisen vallan politiikkaa ei tulojen ja varallisuuden epätasaista jakautumista voida muuksi muuttaa.

ETLA:n toimitusjohtaja Vesa Vihriälä on kaatanut professori Kuisman väitteet julkisen sektorin pienentämispyrkimyksistä ainakin Suomessa (kts. hänen 12.8.2018 julkaisemansa kolumni ETLA:n nettisivuilla). Korkeintaan on saatu sen kasvua rajoitettua, ja rajoittamisen tarpeen hän osoittaa niin ikään vakuuttavasti.

Julkisen sektorin koko ja se, mitä sen pitäisi keskittyä – tai rajoittua – tekemään on ainainen ideologisen rajankäynnin kohde. Siitä vallinnee marxismi-leninismin tähänastisten käytännön sovellutusten jälkeen melko suuri yksimielisyys, että tuotantovälineiden vapaa omistaminen ja hintamekanismi kysynnän ja tarjonnan sääntelijänä ovat ylivoimainen järjestelmä suunnitelma- eli oikeammin komentotalouteen verrattuna. Kiistanalaista on sen sijaan, missä määrin ja mitkä toiminnot olisi markkinataloudessakin pidettävä kokonaan julkisen vallan suoraan järjestäminä tai ainakin sen rahoittamina, vaikka itse toiminnot ostettaisiinkin kokonaan tai osittain yksityiseltä sektorilta.

Edellä olevasta muistui mieleeni puhe, joka minut kutsuttiin pitämään amerikkalaisen Rutgers-yliopiston Pekingissä sijaitsevan ”satelliitin” opiskelijoiden valmistumisjuhlaan runsaat kymmenen vuotta sitten, siis ennen finanssikriisiä. Otin siinä teemaksi julkisen ja yksityisen sektorin suhteen, joskaan en suoraan koko- vaan tehokkuusnäkökulmasta. Suosittu teesi – tai uskomus – oli silloin ja onhan se vieläkin, että julkinen valta on aina ja varmasti toiminnassaan tehottomampi kuin voittomotiivilla (ja konkurssin pelossa) toimivat yksityiset yritykset.

Tämä saattaakin olla sinänsä totta, ainakin keskimääräisesti. Mutta ei sen tarvitsisi olla totta, eikä se aina olekaan. Ensinnäkin on toimintoja ja tilanteita, joissa markkinat tunnetusti eivät toimi kunnolla (esimerkiksi niin sanotut luonnolliset monopolit). Väitin kuitenkin lisäksi, että julkinen sektori voi toimia ja se voidaan panna toimimaan yhtä tehokkaasti kuin yksityinen yritys. Se vain vaatii ammattitaitoa, jota julkisen sektorin ”isännillä”, poliittisilla päättäjillä ja viime kädessä äänestäjillä, ei useinkaan ole. Varsinkaan sitä ei ole ollut silloin kun julkinen valta päättää hankkia julkisia palveluja yksityisiltä tuottajilta. Tähän puutteeseen ollaan heräämässä, mutta kivuliaasti se näyttää käyvän. Syvempi sanomani kuitenkin oli, että ei ole mitään sisäsyntyisiä syitä, miksi julkinen sektori olisi huonompi toimija kuin yksityinen. Tätä pääosin amerikkalaiset ja amerikkalaisuudesta mallia hakemaan tulleet kiinalaiset opiskelijat kuuntelivat hiiren hiljaa ja varmaankin monet ymmällään. En näe syytä luopua tästä näkemyksestä nytkään.

Kuisma oli haastattelussa oikeilla jäljillä näkemyksissään maailmanpoliittisten valtasuhteiden muutoksesta, jota Kiina johtaa mutta ei yksin se. Millaisella järjestyksellä nykyinen systeemi korvautuu, on mahdoton vielä tietää, vaikka aavistella voi sen tulevan sisältämään piirteitä Keskustan valtakunnan maailmankäsityksestä. Omasta historiastaan jaa arvomaailmastaanhan he tietysti ajatusmallinsa hakevat, niin kuin haimme me länsimaalaisetkin silloin kun olimme pääsemässä niskan päälle.

AnttiKuosmanen
Helsinki

Filosofian maisteri, suurlähettiläs

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu