Mikä Trumpia motivoi?

Presidentti Trumpin ja presidentti Putinin tapaaminen Helsingissä on tuottanut sellaisen tulvan spekulointia, kommentointia ja analyysiä (viimemainittua tosin sanan varsinaisessa merkityksessä vähemmän), että siinä äänensä kuuluviin saaminen on aika toivotonta. Itse kokoustapahtumiin tai asioihin, joita kyseiset herrat ehkä käsittelivät, ja niistä seuranneihin reaktioihin, en enää puutukaan. Sen sijaan esitän muutamia ajatuksia presidentti Trumpin politiikan luonteesta ja hänen omasta luonteestaan, johon hänen politiikkansakin pitkälti perustuu.

Kenties sitkein Trumpiin liittynyt harha on hänen vaalikampanjastaan saakka ollut taipumus nähdä hänen toiminnassaan rationaalista harkintaa ja jo kauan syntyneiden vakaumusten toteuttamista käytännössä nyt, kun presidentin asema antaa siihen mahdollisuuden. Se on ymmärrettävää, mutta vaikka hänellä ehkä onkin joitakin pitkään vaalimiaan käsityksiä maailman menosta, hänen toimintansa ei tue käsitystä, että harkinta ja suunnitelmallisuus olisivat hänen ohjenuoransa.

Trumpkaan ei tietysti pysty tekemään mitä tahansa, eikä se johdu vain Yhdysvaltain demokraattisesta poliittisesta järjestelmästä. Kukaan johtaja, täydellisinkään diktaattori, ei ole täysin riippumaton siitä yhteiskunnasta, josta hän on noussut valtaan. Trump kuitenkin toisaalta on todiste siitä, että Yhdysvalloissakin on – ainakin jonkun aikaa – mahdollista sellainen, mitä ei vielä jokin aika sitten olisi mahdollisena pidetty, ei edes mahdollisena kuvitella.

Mikä siis Trumpia saattaa motivoida, ajaa eteenpäin? Päätelmiä siitä on ulkopuolisen tehtävä julkisten esiintymisten, julkilausuttujen kannanottojen ja päätösten pohjalta. Hänen kanssaan tekemisissä olevilla on muutakin tietoa, ja ulkopuolinen tarkkailija on siksi aina hieman heikoilla. Toisaalta, jos sillä perusteella pitäisi vaieta, julkiseen keskusteluun osallistumaan kelvollisten määrä jäisi hyvin pieneksi.

Minusta näyttää, että Trumpin käyttäytymistä voidaan selittää melko pitkälle, joskaan ei tietysti täydellisesti, kahden tekijän avulla.

Ensimmäinen näistä liittyy suoraan hänen persoonaansa. Trumpin toimintaa varsinkin sisäpolitiikassa (paraatiesimerkkinä Obamacare) mutta myös tietyissä ulkopolitiikan kysymyksissä (Pariisin ilmastosopimus, Iranin ydinohjelmasopimus, Tyynen meren kauppasopimus) selittää erinomaisesti halu tuhota kaikki, mitä hänen edeltäjänsä sai aikaan. Tämän kanssa ei ole ristiriidassa se, että muitakin motiiveja on ollut, sillä hyvällä syyllä voi kysyä, olisivatko ne riittäneet ilman Obama-kaunaa.

Mistä sitten Obama-kauna mahtaa johtua? Rotu voi olla yksi syy. Trumpin masinoima niin sanottu Birther-liike, jossa Obaman amerikkalainen syntyperä yritettiin kiistää, viittaa siihen, ja muutenkin Trump on kosiskellut valkoisen ylivallan kannattajia, oli kyse aidosta vakaumuksesta tai potentiaalisen äänestäjäkunnan laskelmoivasta kalastelusta. Enemmän kuin Obaman rodusta on kuitenkin todennäköisesti kysymys Obaman teoista, tarkemmin sanoen yhdestä teosta.

Valkoisen talon vuosittaisilla lehdistöpäivällisillä kuuluu kutyymiin, että presidentti pitää yleisöä hauskuttavan puheen. Sellaisen piti myös presidentti Obama vuonna 2011, ja paikalla oli yksi henkilö, josta hän teki pilaa oikein olan takaa: Donald Trump. Obama esitteli muun muassa muka aitoa syntymätodistustaan, jossa komeili valokuvana Tiku-oravan (vai oliko Taku?) kuva. Satuin katsomaan lähetystä päivälliseltä hetkellä, jolloin kamera zoomasi Trumpiin tämän vitsin aikana, ja jos olisi ennustajan lahjoja, olisi voinut jo silloin ennustaa, että tämä vielä kostetaan. En ole itse keksinyt väitettä, että Trump juuri silloin päätti pyrkiä presidentiksi, mutta uskon siihen, että näin saattoi olla.

Toisen Trumpin toimintaa selittävän tekijän löytämiseksi kannattaa palauttaa mieleen Kummisetä-elokuva, miksei myös tosielämän järjestäytynyt rikollisuus, ja erityisesti yksi rikollisen toiminnan muoto: niin sanottu suojelubisnes. Se tarkoittaa rikollisjärjestöjen harjoittamaa kiristystä, jossa ne perivät toiminta-alueensa (pien)yrittäjiltä säännöllistä maksua, eräänlaista veroa, sitä vastaan, että jättävät ne rauhaan ja myös suojelevat niitä kilpailevien rikollisjärjestöjen vastaavilta pyrkimyksiltä.

Tämä tulee mieleen erityisesti tarkasteltaessa Trumpin suhtautumista kansainväliseen turvallisuuspolitiikkaan, mutta samantapaista asennetta voi havaita myös kauppapolitiikassa. Yhdysvaltain liittolaiset, varsinkin Nato-maat, mutta myös kahdenväliset liittolaiset Aasian puolella, ja näköjään myös kauppakumppanit, ovat ”suojeltavia”, ja niiden on siitä kummisedälleen maksettava. Eikä se tietenkään sovi kummisedälle, että pikkukauppiaat ryhmittyisivät yhdessä kummisetää vastaan. Kilpailevia jengejä, joita vastaan on taisteltava, ovat sellaiset kuin Kiina ja EU.

Tällainen kuva Trumpin toiminnan motiivista on tietenkin karikatyyri ja, kuten sisäpolitiikassa, myös ulkopolitiikassa yksittäisillä politiikkalinjauksilla on yleensä enemmän kuin yksi motiivi. Kuva on myös puuteellinen ja vääristynyt sikäli, että en ottanut huomion Trumpin luonnetta, henkilöhistoriaa ja niistä kumpuavia emotionaalisia motiiveja (kuten äärimmäisen herkästi itseensä ottava ja kritiikkiin raivokkaasti reagoiva ego) ja toimintatapoja. Niinpä syyllistyn minäkin ainakin hieman siihen, mitä edellä arvostelin: hänen toimintansa esittämiseen rationaalisempana kuin se on.

On kuitenkin yksi taho, jonka suhteen Trump ei toimi Kummisetä-teorian mukaisella tavalla: loogisesti olisi myös Venäjän tällaisen katsantokannan mukaan oltava vastustaja, jota vastaan taistellaan. Että näin ei ole, on omituista, eikä esimerkiksi ”voimamiesten” ihailu tunnu riittävältä selitykseltä. Pikemminkin sen selittäisi joku kiristysote, mutta vakuuttavia todisteita ei sellaisesta ole julkisuuteen tullut. Jos sellaisia löytyisi, veikkaisin niiden liittyvän pikemminkin Trumpin bisneksiin kuin hänen seksuaaliseen käyttäytymiseensä.

Jos ja kun maailman vielä vahvimman valtion johtajan toimintaa ohjaavat tällaiset motiivit, mitä se lupaa tulevaisuudelta, varsinkin kun hänellä on vastassaan sellaisia johtajia kuin Kiinan Xi Jinping ja Venäjän Vladimir Putin, joiden persoonat, taustat ja edustamien valtioiden tavoitteet ovat Trumpin vastaavista niin erilaiset kuin vain olla voivat?

Max Jakobson, jota olen siteerannut monesti aikaisemminkin, summeerasi Yhdysvaltain silloisen varapresidentin Lyndon Johnsonin aika katastrofaalisen Suomen vierailun vuonna 1963 sanomalla, että Suomen ja Yhdysvaltain suhteet olivat niin vahvat, että ne kestivät Johnsonin vierailunkin. Ehkä Yhdysvaltain demokratia on niin vahva, että se kestää Trumpinkin. Varmaa se ei kuitenkaan ole, ja vielä epävarmempaa on, kestääkö Yhdysvaltain luoma kansainvälinen järjestelmäkin Trumpin.

AnttiKuosmanen
Helsinki

Filosofian maisteri, suurlähettiläs

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu