AnttiKuosmanen

Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta

Olen viettänyt viime viikkoina – tai on siitä totta puhuen jo pari kuukautta - paljon aikaa lukemalla brittiläisen historioitsijan Peter Wilsonin kirjoittaman massiivisen Pyhän Rooman keisarikunnan historian (History of the Holy Roman Empire: A Thousand Years of Europe’s History. Penguin Books 2016). Runsaat kuusi ja puolisataa sivua tiivistä ja monipuolista kuvausta, jossa myös haastetaan (kerrankin tämä verbi on paikallaan) vakiintuneita 1800-luvulla syntyneitä, kansallisromantiikan näkövinkkelistä luotuja mutta sitkeästi yhä eläviä käsityksiä tästä omalaatuisesta imperiumista.

Valtavan teoksen ”viestejä” olisi väärin yrittää tiivistää pariin lauseeseen, mutta joitakin niistä voi tässä esittää: keisarikuntaa ei ole syytä 1800- ja 1900-luvun historiankirjoituksen tapaan pitää epäonnistuneena, jo myöhäiskeskiajalta alkaen rappeutuvana luomuksena, joka esti Saksaa nousemasta kansallisvaltioksi samalla tavalla kuin tapahtui esimerkiksi Ranskassa ja Britanniassa. Edes uudella ajalla se ei ollut irrelevantti tekele, jota Voltaire kuvasi näin: ei pyhä, ei roomalainen eikä keisarikunta. Sen rakenteet olivat kyllä ”keskiaikaiset”, ja perustuivat vielä uudella ajallakin läänityslaitokseen ja hierarkkisiin, eri sosiaaliryhmien ”korporativistisiin” statuksiin, säätyihin. Toisaalta juuri näin muodostunut typerryttävä monimuotoisuus, itse asiassa pirstaleisuus, loi puitteet ristiriitojen säätelylle dialogin ja neuvottelujen avulla. Harmonian määrä oli kyllä käytännössä kaukana keskiajan spirituaalisesta ideaalista, mutta kaiken kaikkiaan keisarikunnan voi nähdä itseään koko ajan tasapainossa pitävänä neuvottelujen ja ristiriitojen sovittelun järjestelmänä, jossa sisäisten konfliktien määrä vuosikymmenten ja -satojen mittaan väheni. Ja pitihän se puoliaan niin ottomaaneja, Ruotsia kuin Ranskaakin vastaan, ja vasta Napoleon – tai pikemminkin aikakausi joka Napoleoninkin tuotti – koitui sen kohtaloksi.

Nykyään komissiolle kuuluva EU:n neuvoston entinen päämaja Brysselissä on nimeltään ”Charlemagne”, Kaarle Suuren, keisarikunnan perustajaksi vuonna 800 kruunatun, mukaan, eikä tämä ole ainoa yritys ankkuroida Euroopan integraatiota keisarikuntaan. Myös kirjan tekijä päättää esityksensä lyhyeen pohdintaan tästä asiasta. Onpa EU:ta kuvattu jopa ”uuskeskiaikaiseksi” luomukseksi ja arveltu keisarikunnan voivan muodostaa jonkinlaisen esikuvan ellei mallin ”alueiden Euroopalle”, jossa nykyiset kansallisvaltiot olisivat hajonneet tai ainakin jotenkin liudentuneet samalla kun niiden muinaiset (tai uudemmat) maakunta- ja aluetason hallintoalueet nousisivat uudestaan poliittisiksi toimijoiksi Euroopan tasolla. Tätä voi pohdiskella esimerkiksi sen havainnon valossa, että keisarikunta itse oli aluksi Kaarle Suuren luoma yksi valtio (tosin ei yhtenäisvaltio nykyaikaisessa mielessä), mutta pirstoutui vuosisatojen mittaan yhä pienemmiksi, erisuuruisiksi, hierarkkiselta statukseltaan eritasoisiksi kuningaskunniksi, ruhtinaskunniksi, herttuakunniksi, kreivikunniksi, hiippakunniksi, apottikunniksi, kaupungeiksi ja kyliksi. Ylimmän lääninherran, keisarin, piti yrittää pitää tätä kaikkea järjestyksessä.

Sellaisenaan historia ei tietenkään toistu, ja Marxin syntymän 200-vuotisuuden kunniaksi voi muistuttaa siitäkin, että mikä ensimmäisellä kerralla oli tragedia, toistuu seuraavalla kerralla farssina. Voi kuitenkin olla, että valistuksen aikakaudella esille nousseet ja teollisen vallankumouksen myötä vallalle päässeet yksilön ja yhteisön suhdetta koskevat abstraktit ideat, ennen muuta yksilönvapaus, yksilöiden välinen tasa-arvo samoin kuin valtiosuvereniteetti ja sen sellaiset, eivät olekaan niin pyhiä ja vankkumattomia kuin olemme tottuneet uskomaan. Suvereniteetin kohdallahan itse EU on tästä jo esimerkki: EU:ssa se ei kuulu yksinomaan jäsenvaltioille, vaan sitä on luovutettu melko runsaasti EU:lle, ja välillisesti jäsenvaltioiden alapuolellekin. Tässä suhteessa tulevaisuus voi tuoda mukanaan jossain muodossa jotain sellaista, mikä oli vallalla keisarikunnassa, jossa suvereniteettia ei voinut luonnehtia edes jaetuksi, vaan pirstoutuneeksi eritasoisten alueellisten toimivalta-alueiden (jurisdiktiot) ja yhteiskunnallisten korporaatioiden (säätyjen) ja niiden yhteenliittymien välillä niin, että ne menivät limittäin, ristikkäin ja päällekkäinkin. Samoja säätyjä kuin muinoin ei varmaan uudelleen nähdä, mutta yhteiskunnan ”stratifikaatio”, joka on todistetusti kasvamassa länsimaissa (eikä ole koskaan kadonnut minnekään muualla), tuottaa uusia etuoikeutettuja ja uusia osattomia. Sen myötä rapautuu ehkä myös koko yksilöiden tasa-arvon ideologinen perusta. Mitä tulee tilalle, jos tämä tie kuljetaan loppuun asti, sitä on vaikea vielä nähdä. Ehkä sitä ei voi nähdä ennen kuin jälkeenpäin.

Paria sinänsä asian sivussa olevaa kirjan sisältämää pikanttia yksityiskohtaa en malta olla mainitsematta. EU:ta harrastavien piireissä tunnetaan hyvin europarlamentaarikko Elmar Brokin nimi. Mutta kuinka moni on tiennyt tämän nimisen perheen päässeen johtoasemaan keisarikunnan syrjäisellä Itä-Friisinmaan alueella 1400-luvulla? Se oli yksi harvoja paikkoja, joita talonpoikaissääty pystyi hallitsemaan, syynä kaiketi se, että moinen nurkkakunta ei suuresti kiinnostanut korkea-arvoisempia lääninherroja. Mahtaako Elmar Brok kuulua samaan sukuun? Ja mahtaako Saksan kristillisdemokraattien johtaviin politiikkoihin kuuluva Ursula von der Leyen, puolustusministeri ja Angela Merkelin seuraajaehdokkaaksikin povattu, olla pienen Schaumburg-Lippen ruhtinaskunnan hallitsijoiden jälkeläisiä? Itse olen päässyt paiskaamaan kättä kolmen entisen keisarikunnan alueen hallitsijoiden jälkeläisen kanssa: Liechtensteinin ruhtinaskunnan prinssi Nikolauksen ja prinsessa Maria Pian sekä - todella vaikuttavaa - Otto von Habsburgin, Itävalta-Unkarin viimeisen keisarin pojan, joka ei tosin ehtinyt valtaistuimelle ennen kuin valtakunta hajosi. Sana legendaarinen on kärsinyt täydellisen inflaation, mutta tuon suvun kohdalla se on paikallaan. Sukupuuttokaan, johon yllättävän monen keisarikunnan valtiassuvun tarina päättyi, ei näytä uhkaavan, ja onpa suvun nuori vesa kunnostautunut kilpa-ajanakin, tosin ei ainakaan vielä Kimiä ja Valtteria Formula I:ssä uhaten.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

4Suosittele

4 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (7 kommenttia)

Käyttäjän Luntatupaan kuva
Pertti Väänänen

"Otto von Habsburgin, Itävalta-Unkarin viimeisen keisarin pojan, joka ei tosin ehtinyt valtaistuimelle ennen kuin valtakunta hajosi. Sana legendaarinen on kärsinyt täydellisen inflaation, mutta tuon suvun kohdalla se on paikallaan. Sukupuuttokaan, johon yllättävän monen keisarikunnan valtiassuvun tarina päättyi, ei näytä uhkaavan, ja onpa suvun nuori vesa kunnostautunut kilpa-ajanakin"

Habsburg keisarien mieslinja taisi katketa jo 1700-luvulla...

Käyttäjän petriluosto kuva
Petri Luosto

Olet oikeassa. Tarkemmin sanoen Maria Teresia oli viimeinen varsinainen Habsburg-suvun hallitsija. Hänen jälkeensä suvun nimi kokonaisuudessaan oli Habsburg-Lothringen.

Lähde: https://fi.wikipedia.org/wiki/Maria_Teresia

Itsessään Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan perustajasta ei ole yksimielisyyttä. Sen perustajana yleensä pidetään joko Kaarle Suurta tai Otto I Suurta:

"Otto I Suuren arvioidaan perustaneen Saksalais-roomalaisen keisarikunnan viimeistään vuonna 962. Vaikka jotkut katsovat keisarikunnan saaneen alkuunsa vuonna 800 Kaarle Suuren kruunaamisesta roomalaisten keisariksi, Kaarle Suuri itse käytti titteliä ”frankkien kuningas”. Titteli osoittaa myös, että frankkien valtakunta kattoi alueen, johon kuuluivat sekä nykyinen Ranska että Saksa."

Lähde: https://fi.wikipedia.org/wiki/Pyh%C3%A4_saksalais-...

On syytä huomata, että Kaarle Suuren valtakunta ei jatkunut yhtenäisenä, vaan se hajosi hänen viimeisen poikansa Ludvig Hurskaan, joka eli hänen jälkeensä, kuoltua. Tällöin valtakunta jaettiin Ludvigin poikien kesken:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Verdunin_sopimus

Vasta Otto I Suuri 900-luvulla onnistui nousemaan ensiksi Saksan kuninkaaksi ja sen jälkeen alistamaan Italian ja Burgundin kuningaskunnat, jonka jälkeen hänet kruunattiin keisariksi. Kaarle Suuren valtakunta oli varmasti Otto I Suuren valtakunnan esikuva, mutta Kaarlen valtakunta jaettiin hänen pojanpoikiensa kesken, kun taas Oton valtakunta pysyi yhtenäisenä aina vuoteen 1806 asti.

Käyttäjän AnttiKuosmanen kuva
Antti Kuosmanen

Maria Theresan (jota jostain syystä suomeksi näköjään kutsutaan Teresiaksi) tapaus on tosiaan erityislaatuinen. Hänen isällään ei ollut miespuolisia jälkeläisiä ja hän määräsi siksi tyttärensä hallitsijaksi. Sitä ei purematta nielty, ja esimerkiksi Preussin kuningas, Fredrik Suurena tunnettu, ryhtyi sotaan Itävaltaa, siis itse asiassa omaa hallitsijansa, vastaan. Theresa kuitenkin säilytti asemansa ja yhdestä hänen pojistaan tuli kenenkään sitä kiistämättä seuraava Habsburg-keisari.

Niinpä Habsburgien dynastia jatkui - myös verenperintönsä kautta - keskeytymättömänä, vaikka totta on, että ajan tavan ja kai lakienkin mukaan sen olisi pitänyt päättyä, koska vain poikien katsottiin voivan sitä jatkaa. Mutta kuten tapauksesta näkyy, säännöt taipuivat jos valtaa oli riitättävästi. Nimeensä Habsburgit kuitenkin liittivät nyt Lothringenin, sen verran perinteellä oli merkitystä.

Käyttäjän AnttiKuosmanen kuva
Antti Kuosmanen

Tällaista on väitetty muistakin hallitsijasuvuista, esimerkiksi Venäjän Romanoveista, ja paremmin perustein kuin Habsburgeista. Ja kukapa sen niin varmasti tietää kun ei DNA-analyysejä ollut käytössä.

Mutta asia on Habsburgien kohdalla myös irrelevantti, sillä Pyhässä saksalais-roomalaisessa keisarikunnassa keisarius ei ollut hallitsijan vanhimman pojan – tai ylipäänsä hänen lastensa – itsestään selvä etuoikeus. Keisarin valinta piti vahvistaa valtiopäivillä (Reichstag), ja edellytti usein neuvotteluja. Tärkeintä oli se, että Habsburgit vakiinnuttivat asemasana hallitsijasukuna 1500-luvulta alkaen. Niinpä jos sinne joskus sujahti joku salavuoteudesta syntynyt, seuraava luultavasti oli taas omaa sukua.

Käyttäjän Luntatupaan kuva
Pertti Väänänen

Ruhtinas Rurikin suvun ns. mieslinjaa on tutkittu, jolloin on huomattu, että osa Rurikin ns. jälkeläisistä onkin slaavilaista isälinjaa...

Risto Koivula Vastaus kommenttiin #5

Eipä ollut läntistä isälinjaa Rurik itsekään, enempikin suomalaista:

https://www.eupedia.com/europe/Haplogroup_N1c_Y-DN...

" Famous N1c1 individuals

Ivan the Terrible

According to the descendant testing listed at the Russian Nobility DNA Project at FTDNA, the branch of the Rurik dynasty descended from Vladimir II Monomakh (Monomakhoviches) belong to Y-DNA haplogroup N1c1-L550 (Y4343 subclade), and includes Alexander Nevsky (1220-1263) and Ivan the Terrible (1530-1584).

Notwithstanding, the branch descended from Vladimir II Monomakh's presumed paternal cousin Oleg I of Chernigov (Olgoviches) belonged to R1a1a. The Y-DNA from the Proto-Rurikid branches is N1c1 and matches the distinctive haplotype of the Monomakhoviches. Furthermore, this N1c1 haplotype possess the distinctive value DYS390=23, found in Scandinavia but not in Uralic populations, confirming that this was indeed the original haplotype of the Varangian prince Rurik (c. 830-c. 879) who established the Kievan Rus'.

Casimir IV Jagiellon, King of Poland and Grand Duke of Lithuania

The Rurikid Dynasty DNA Project at FTDNA managed to determine that the Lithuanian Gediminid dynasty, although not descended from the Rurik dynasty, also belongs to haplogroup N1c1. The House of Gediminas ruled as Grand Duke of Lithuania from ca. 1285 to 1440. An offshoot of Geminids is the Jagiellonian dynasty who ruled as the Kings of Poland and Grand Dukes of Lithuania from 1386 to 1572, and also include two Kings of Bohemia, Hungary and Croatia between 1471 and 1526. "

Käyttäjän Luntatupaan kuva
Pertti Väänänen Vastaus kommenttiin #6

Tämä N1C1-linjan muunnos, jota Rurikin isälinja edustaa esiintyy pohjoisgermaanisia kieliä puhuvien joukossa. Joten serkkumme ovat vaeltaneet pitkälle ja varhain....

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset