Sääntöpohjainen kansainvälinen järjestys
Aloin kirjoittaa tätä kauan ennen kuin tiesin, että Kultarannassa on tänä vuonna teemana kansainvälisen järjestyksen tulevaisuus ja että vieraaksi tulee YK:n pääsihteeri. Mutta kun näin näköjään on, miksipä en julkaisisi tätä blogikirjoitusta juuri nyt.
”Sääntöpohjaiseksi” mieltämämme kansainvälinen järjestys perustuu pääasiassa Yhdistyneisiin kansakuntiin, sen peruskirjassa määriteltyihin valtioiden rooleihin ja käyttäytymissääntöihin. Keskeinen sääntö on väkivallan käytön kielto valtioiden välisissä suhteissa, ja sen noudattamista valvoo ensi sijassa YK:n turvallisuusneuvosto, jossa viidellä pysyvällä, veto-oikeudella varustetulla jäsenellä on lisäksi erityisasema.
Tämän järjestelmän taustalla on on ideologisia näkemyksiä, ennen muuta ajatus valtioiden tasa-arvoisuudesta (”sovereign equality”), koosta, voimasta ja vauraudesta riippumatta. Senkin taustalla on vielä perustavampia ideoita ihmisten välisestä tasa-arvosta ja luovuttamattomista perusoikeuksista, joiden katsotaan olevan universaaleja, kaikkia koko maailmassa sitovia. Toisaalta YK on toisen maailmansodan voittajavaltioiden luomus eikä se edes institutionaaliseesti noudata ihannettaan tasa-arvosta, kuten turvallisuusneuvoston ja sen pysyvien jäsenten erityisasema osoittaa, valtioiden tosiasiallisesta vaikutusvallasta puhumattakaan.
Tasa-arvo, oli kyse valtioista, muista korporaatioista tai yksilöistä, on suhteellisen uutta perua, vaikka siitä idullaan olevia viitteitä löytyy jo antiikin ajoilta. Valtioiden suhteiden perustaksi se alkoi vahvistua niin sanotun universaalihallitsijan idean väistyessä uuden ajan alkaessa (Kiinassa tällainen aikakausi oli kylläkin eletty, jos kohta ohitettukin, jo pari tuhatta vuotta aikaisemmin), ja viimeistään kun valtiosuvereniteetti löi läpi vuonna 1648 tehdyn Westfalenin rauhan jälkeen.
Valtioiden suvereenin tasa-arvo on auttanut lyömään läpi myös toisen perusperiaatteen, muiden valtioiden sisäisiin asioihin puuttumattomuuden. Tätäkään periaatetta ei tosin ole täysin koskaan noudatettu. Pääasiallinen syy ovat olleet valtioiden tosiasialliset voimasuhde-erot, joiden turvin vahvemmat ovat määräilleet heikompia, mutta sittemmin puuttumista on perusteltu myös sillä, että valtio kohtelee omia hallittaviaan törkeällä tavalla. Länsimaiden piirin ulkopuolella ja ylipäänsä maissa, joissa niin sanottu liberaali demokratia ei ole vakiintunut tai on murenemassa, tätä ”responsibility to protect” -doktriinia on tosin pidetty lähinnä viikunanlehtenä, jolla verhotaan ihan perinteisiä alistamis-, ellei suorastaan valloituspyrkimyksiä.
Megakysymys on, miten tälle kansainväliselle järjestykselle on käymässä. Historia ei toistu (ja jos kuitenkin toistuu niin tragedia toistuu Marxin mukaan farssina), mutta ainakin sieltä löytää vaihtoehtoisia järjestyksen malleja, joiden jotkin piirteet voivat kokea ylösnousemuksen. Niin paljossa kujin Marx olikin väärässä, hänen oivalluksensa tuotantoteknologian ja -tapojen yhteydestä yhteiskuntajärjestelmiin kannattaa muistaa. Loppujen lopuksihan valtioiden väliset suhteet ovat aina heijastelleet sitä, millaiset yhteiskuntajärjestelmät ovat vallalla valtioissa, jotka ovat kansainvälisen järjestyksen peruspilarit.
Tässä katsannossa on nykyinen liberaalien demokratioiden parhaana pitämä järjestys yhtä harvinainen poikkeus kuin itse liberaali demokratia – tai edes jonkinlainen demokratia – on ollut historian kulussa. Antiikin Kreikassa se eli lyhyen tuokion muutamassa kaupunkivaltiossa tuhoutuakseen sitten, ja vähän pidempään Rooman valtakunnassa. Käsityksiämme niistäkin vääristävät omat, anakronistisesti toiseen aikakauteen siirtämämme käsitykset. Historian saatossa valitsevampia ovat olleet hierarkkiset, hyvin epätasa-arvoisia yhteiskuntajärjestelmiä mukailevat valtioiden väliset suhteet. Eräänlainen niiden huipentuma on juuri universaalihallitsijan ideaali. Sellainen hallitsija pitää valtapiirinään koko maailmaa, kaikkea taivaan alla kuten asia Kiinassa ilmaistiin. Kiinan ohella meille tunnetuimmat muut universaalihallitsijan asemaa vaatineet olivat Bysantin hallitsija ja Kaarle Suuresta lähtien Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisarit. Ideaaleille tyypillisesti kukaan heistä ei tosiasiassa ole ollut mikään universaalihallitsija, mutta vähäisempiä valtakuntia heillä kaikilla on ollut valtansa alla. Todellisen valtapiirinsä ulkopuolisten valtioiden kanssa heidän suhteensa ovat vaihdelleet laajalla skaalalla toisensa ignoroinnista sumeilemattomiin vallitus- ja ryöstöretkiin. Selkeä esimerkki ensin mainitusta on Saksalais-roomalaisen keisarikunnan ja Bysantin suhde, viimemainitusta Tsinggis-kaanin ja hänen seuraajiensa mongolivaltakunnan suhde muuhun maailmaan.
Universaalihallitsijaan perustuva kansainvälisen järjestyksen idea ei ehkä ole ihan niin vieras nykyajalle kuin miltä se näyttää, koska se ei enää esiinny personoituneena hallitsijoihin tai dynastioihin. Pyrkimystä samaan voi kuitenkin nähdä universaalien ideologioiden muodossa. Kommunismi on tällainen ideologia, ja niinpä sekä Neuvostoliitto että kommunistinen Kiina tavoittelivat sen kaavun alla universaalia johtoasemaa. Kiinan kohdalla ei välttämättä ole edes kysymys imperfektistä. Mutta myös liberaali demokratia on universaali ideologia, ja myös sen ajajien pyrkimyksenä on ideaalinsa levittäminen kaikkeen maailmaan. Siinä sivussa saavuttaa johtavan aseman se valtio (tai ne valtiot), joka tuon levittämisen suorittaa. Voitto jo ehdittiin julistaa, mutta ennenaikaisesti kuten pian nähtiin.
Sääntöpohjaisen järjestelmän säilymisen arvioimiseksi on siis tarkasteltava yhteiskuntajärjestelmien tulevaisuuden näkymiä. Tarkemmin sanoen demokraattisten yhteiskuntajärjestelmien, sillä niitähän nykyinen kansainvälinen järjestelmä noudattelee. Jos antiikin ajan ”demokratioiden” annetaan jäädä antiikkiin, demokratia seurasi teollista vallankumousta, joka tarvitsi suuria määriä entistä koulutetumpaa, tasalaatuista ja tuottavampaa työvoimaa. Siitä kansanopetus, sosiaalipolitiikka, tuotannon kasvu ja kasvava kulutus, vauraus. Siitä yksilöiden vaatimukset ja voima saada äänensä kuuluviin, mitä demokratia paljolti on. Maailmansodat auttoivat kiihdyttämällä vanhan valtajärjestelmän korvautumista uudella, jopa ehkä aiheuttamalla sen.
Mitä tapahtuu kun teollinen vallankumous on tehnyt tehtävänsä eikä suuria määriä tasalaatuista työvoimaa enää tarvita? Tai ehkä olisi oikeampaa sanoa, että työvoiman tasalaatuisena pitäminen ei enää onnistu, koska entistä harvemmat kykenevät omaksumaan yhä vaativammat tiedot ja taidot, joita tarvitaan jälkiteollisen yhteiskunnassa korkean ansiotason tehtäviin. Näkyvissä on tulo- ja vaurauserojen kasvu kohti tasoja jotka viimeksi vallitsivat 1800-luvun lopulla. Tämä tapahtuu samalla kun väestönkasvu ja ympäristön rasittuminen (muukin kuin ilmastonmuutos) tekee entistä vaikeammaksi kokonaistuotannon kasvattamisen. Valitettavasti demokratialla ei ole mitään ihmisyhteiskuntien ulkopuolelta tulevaa eksogeenista tukijaa, joka pitäisi sitä pystyssä. Jos ja kun säällisen elämän enemmistölle turvannut yhteiskuntamalli ei sitä enää teekään, murenee tuon mallin kannatus. Mielipidemittaukset osoittavat tämän olevan jo tapahtumassa, jopa edenneen hälyttävän pitkälle, ja jos ei usko gallupeihin, sopii tarkastella vaalituloksia.
Niinpä nykyistä kansainvälistä järjestelmääkään ei ole enää murentamassa vain sen vahvin ja uskottavinta vaihtoehtoa tarjoava haastaja, Kiina, vaan myös sen yhä vahvin mutta heikkenevä luoja ja ylläpitäjä. Universaalihallitsijaa haastaja ei pysty tarjoamaan eikä taida edes siitä haaveilla, mutta altavastaajan asemaa se meille, nykyisen järjestelmän hyödynsaajille, tarjoaa. Kolonialismikin voi toistua, eikä se välttämättä toistu farssina, ei ainakaan kolonisoitaville.
Mitä arvelette, että Trumpin Iranin ydinvalvontapäätöksen romuttamisen takana on?
Yrittääkö hän laajentaa Turvallisuusneuvoston toimivaltaa turvallisuusasioiden ulkopuolelle?
Ilmoita asiaton viesti
Sääntöpohjainen kansainvälinen järjestys on nyt ajankohtainen ja tärkeä keskusteluaihe, koska yhä useammat ovat hahmottaneet sen tosiasian, että toisen maailmansodan jälkeen voittajavaltioiden ja lähinnä USA:n taloudellisen ja sotilaallisen ylivallan avulla luotu järjestys on suurelta osin murtumassa.
Yksi selkeä murtumakohta on USA:n suuren äänestäjäkunnan kyllästyminen oman maansa voimavarojen lähes loputtomalta vaikuttavaan pumppaamiseen vaurautta tasaamaan pyrkivän maailmanjärjestyksen ylläpitoon. Donald Trump on aivan aiheellisesti tuonut esille USA:n väestön kokemuksen sekä vallitsevien että ehdotettujen uusien kansainvälisten sopimusten epäreiluudesta ja on todennut mm. Kiinan hyötyneen niistä suhteettoman paljon taloudellisesti – kuten myös Euroopan sotilaallisesti. USA:n äänestäjäkunta on siis todella väsynyt tähän nk. ”American Primacy” -asetelmaan. USA:n hyville palkoille tottunut keskiluokka ja osin myös työväki on menettänyt asemiaan, kun erilaiset kauppasopimukset ovat alkaneet jakaa tuotantotaloutta muualle maailmaan, kuten Meksikoon ja Kauko-Itään. On myös nähty, että tästä siirtymisestä on hyötynyt pieni yrityksiä omistava ryhmä sekä tälle myötämieliseksi ostettu poliittinen ”yläluokka”. Siellä puhutaan jopa maanpetoksellisesta toiminnasta ja kirotaan mm. Bill Clintonin aikakaudella laadittua NAFTA-sopimusta. Myös raaka-aineresurssien hallinnan ja edullisten kauppamekanismien varmistamiseen tähtäävät sotaretket maailmalla alkavat sikäläisille äänestäjille riittää.
USA on sietänyt YK:ta niin pitkään, kun maan poliittinen ja taloudellinen eliitti ovat hyötyivät järjestön kautta lanseeratusta vaurautta jakavasta globalisaatio-ihanteesta, mikä puolestaan tarjosi verukkeen siirtää teollisuutta 3. maihin hyötymään niiden edullisista resursseista, halvasta työvoimasta ja olemattomasta sääntelystä mm. ympäristövaatimusten osalta. Myös noiden maiden laajenevat markkinat kiinnostivat lännessä jättiläismäisiksi paisuneita suuryrityksiä. Nyt tuo YK-vetoisen globalisaatioidealismin tie on melkeinpä kuljettu loppuun, kun entisten vauraiden teollisuusmaiden väestöt näkevät jäävänsä yhtälössä yhä enemmän häviäjäksi.
Seurauksena on erilaisia nostalgia-henkisiä poliittisia liikkeitä, joilla tavoitellaan toisen maailmansodan jälkeisen kulta-ajan toistumista teollisuusmaissa. Kansainväliset rahoitusmarkkinat ovat kuitenkin vaikutusvallallaan ajamassa nuo haaveet alas. Nyt ollaankin sitten suuressa hämmennyksen tilassa, kun eri tahot pyrkivät viemään järjestystä kukin eri suuntaan. YK-idealisteilla ym. poliittisilla globalisteilla on vielä jonkin verran sananvaltaa, jota pääomapiirit ja niiden hallitsema valtamedia pyrkivät pönkittämään. Maailman resursseja ohjaavat pääomamarkkinat ovat ihastuneet Kiinan tapaisiin yhteiskuntamalleihin, jotka perustuvat väestöjen helppoon ja kontrolloituun hyödyntämiseen fyysisessä pääomantuotantoprosessissa. Sitten ovat vielä ihmiset eli äänestäjät, joille länsimaiset demokraattiset järjestelmät suovat yhä jonkin verran vaikutusvaltaa ja ne puolestaan haluaisivat em. kulta-ajan palauttamista. Jopa suoranaista haikailua yksinkertaiseen kotimaa/heimo-nationalismiin ollaan nähty eikä se nykyisessä myllerryksessä ole edes mikään huono ajatus.
Joka tapauksessa maailman vaurauden tasoittamista tavoitteleva YK-idealismi on jäämässä tässä kehityksessä jalkoihin. Nyt kun teollisuuteen perustuvan vaurauden siirto kehitysmaihin on monelta osin epäonnistunut, niin ratkaisuksi tarjotaan sikäläisen ylijäämäväestön laajamittaista siirtoa läntisiin teollisuusmaihin. Tämä ajatus ei lainkaan viehätä äänestäviä massoja eikä varsinkaan siinä vaiheessa, kun ne aidosti ymmärtävät oman taloudellisen tulevaisuutensa alati heikentyvät näkymät.
Ilmoita asiaton viesti
Kuosmanen rajaa muutoin hyvässä kirjoituksessaan sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen turhan suppeasti.
Sääntöpohjaiseen m-järjestykseen kuuluu valtiollisen koskemattomuuden lisäksi paljon muutakin valtioiden välisen kanssakäymisen spektriin kuuluvaa. Näkyvimpänä lienee kauppapolitiikka, jossa etenkin WTO:n rooli on ollut merkittävä. Niinpä vaikkapa jopa suurvalloista vahvin USA on joutunut taipumaan myönnytyksiin pikkumaita vastaan WTO:n antaessa langettavia päätöksiään.
Sääntöpohjaisuus on tuonut oikeuden ja kohtuuden myös pienten valtioiden saataville. Eli maailma ei ole viimeisimpien vuosikymmenten ajan ollut enää pelkkä viidakon lakiin perustuva ruokapöytä, jossa paikallisesti vahvin syö pöydän antimet ja sen jälkeen vielä itseään heikompia valtioita jälkkärinä.
USA on ollut se voima, joka on LIITTOLAISINEEN mahdollistanut sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen. USA on kokenut omaksi intressikseen maailman, jossa demokratiat kukoistavat ja luovat kansalaisilleen vaurautta ja turvaa. Öljystä rikastuneita ökymaita lukuun ottamatta mikään muu yhteiskuntajärjestelmä ei ole vastaavaa kyennyt kansalaisilleen tarjoamaan.
Sääntöpohjaisuus on nyt vaakalaudalla. USA on saanut haastajia autoritäärisistä valtioista, ja Trump on itse paikallisine persuineen pyrkinyt hajoittamaan sitä systeemiä, joka on pitänyt USAa vahvoista vahvimpana.
Typeryys on universaalia. Valitettavasti historian saranakohdissa jopa demokratia pystyy nostamaan typeryyden valtaan. Demokratiassa kun kaikilla on yhtenäinen äänivalta. Myös tyhmillä, johdateltavilla ja luonteeltaan kieroutuneilla.
Ilmoita asiaton viesti
Tässä kommentissa on sen verran pointtia, että kannattaa vastata. Kunnon byrokraattina älysin ensinnäkin laittaa kirjoitukseeni sanan ”pääasiassa” ennen YK:ta, joten voisin väittää, että kyllä siellä WTO:kin lymyää, joskin implisiittisesti. Tämä olisi kuitenkin vastauksena liian pikkunäppärä, vaikka totta.
WTO on tosiaankin YK-järjestelmän ulkopuolella oleva järjestö, ja sen sääntöjärjestelmä on muodostanut monenvälisen kansainvälisen kauppajärjestelmän perustan. Myös alueellisten vapaakauppasopimusten ja tulliliittojen, niiden joukossa EU:n, ”sallittavuus” jaa sallittavuuden ehdot on WTO:ssa määritelty.
WTO perustettiin kuitenkin vasta vuonna 1995 eikä siten ollut osa maailmansodan jälkeen luotua uutta maailmanjärjestystä. Yritys siihen suuntaan kyllä tehtiin, mutta siitä jäi jäljelle vain tullitariffeja ja kauppaa koskeva yleissopimus GATT, jossa toki perussisältönä olivat samat periaatteet, jotka sitten monta vuosikymmentä myöhemmin sisällytettiin WTO:hon. GATT:ssä eivät alun perin olleet jäseninä sosialistimaat (paitsi Tšekkoslovakia ja Unkari, jotka ehtivät mukaan ennen kommunistien valtaantuloa), joten se ei ollut universaali järjestö kuten YK.
Syvempi syy pitää nimenomaan YK:ta sodanjälkeisen maailmanjärjestyksen peruspilarina ovat kuitenkin ne periaatteet, joille se rakentuu ja joista joitakin käsittelin kirjoituksessani. Samat periaatteet ovat myös GATT/WTO:n (ja muidenkin YK-järjestelmän ulkopuolisten monenvälisten järjestöjen) taustalla.
Kiitos kuitenkin muistutuksesta.
Ilmoita asiaton viesti
Y
K:ta voidaan muuttaa demokraattisesti sen oman päätöksentekojärjestyksen mukaisesti.
Se voi omaksua vaikka kokonaan uusiakin tehtäviä, kuten vaikka Tiedeakatemian ja jonkin- laisen maailmanvaluuttaneuvoston (joka olisi iso mullistus), ja se on lakkauttanut tai pistänyt naftaliiniin vanhoja organisaatioita kuten huoltohallinnon (Trusteeship), jossa jokin ulkopuolinen taho toimii Kansianliiton mandaat(tor)in tavoin jonkin vaikka hallinnollisesti romahtaneen alueen tilapäisenä valtiovaltana.
Maiden bisneslakeihin YK:n ei pidä koskea. WTO ei ole lakeja vaan isokenkäisten sopimuksia, samoin IMF. Sen sijaan Maailmanpankki on YK:n alainen, mutta se keskitty kehitysmaiden projektien rahoittamiseen.
Ymmärtääkseni yhdelläkään nykyisellä viidellä TN:n pysyvällä jäsenmaalla ole intressiä hajot- taa tai heikentää YK:ta. Ne vain haluavat vääntää sen toimintaa ja tulkintoja omien intressiensä mukaisiksi. Voimakkaimmalla TN:n pysyvien jäsenten ulkopuolella olevalla maalla Intialla sel- laista ei myöskään ole, vaan sen intresiinä oli päästä mukaan isojen rinkiin. Mahdolliset naker- tajat löytyvät EU:sta kuten Saksasta, Japanista, Turkista, Saudeista, Israelista, Indonesiasta, Kanadasta, Meksikosta.
Ilmoita asiaton viesti