AnttiKuosmanen

"Geopolitiikan paluu"

Yksi tämän ajan väärinkäytettyjä tai – hyväntahtoisempaa tulkintaa haluaville – väärin ymmärrettyjä termejä on geopolitiikka. Tarkemmin sanoen väärin menee kaksi asiaa. Ensimmäinen johtuu siitä, että ”geopolitiikka” ei itse asiassa ole politiikkaa, jota harjoitetaan tai edes voidaan harjoittaa. Tässä mielessä vikaa on myös itse sanassa, ”politiikkaahan” yleensä harjoitetaan. Toinen väärin menevä asia on käyttää geopolitiikkaa ”voimapolitiikan” synonyyminä, ehkä siksi, että viimemainitulla on niin huono maine valtioiden välisiä suhteita kuvaavana käsitteenä. Pahaa siis yritetään torjua välttämällä sitä kuvaavaa sanaa, vähän niin kuin karhua ennen kutsuttiin Suomessa mesikämmeneksi.

Jätän tämän eufemismiongelman nyt maininnalle. Mitä geopolitiikka sitten on, jos se ei ole politiikkaa jota voidaan harjoittaa? Geopolitiikka on doktriini, teesi tai kokoelma teesejä ja niiden perusteluja. Teesin keskeinen sisältö on, että valtion maantieteellinen sijainti määrittelee rajat ja antaa mahdollisuudet sille, minkälaisen aseman se voi valtioyhteisössä saavuttaa ja millaista politiikkaa sen on omien etujensa nimissä harjoitettava, jotta se pärjäisi valtioiden välisessä kilpailussa. Se on siis lähtökohta, joista käsin ulkopolitiikkaa harjoitetaan, ei itse tuo ulkopolitiikka. Muitakin lähtökohtia ulkopolitiikan harjoittamiselle voi olla ja onkin, mutta valtio, joka laiminlyö ”geopolitiikan” tässä merkityksessä, ei kauan elä ja menesty maan päällä. Siksi myös päivittelyt ”geopolitiikan paluusta”, joita paljon nykyään näkee, ovat paitsi virheellisiä myös harhaan osuvia. ”Geopolitiikka” ei ole koskaan kadonnut minnekään eikä siksi myöskään ole palannut.

Perinteisessä, 1800-luvun loppupuolen länsimaiden siirtomaaimperiumien maailmaan kehitetyssä muodossaan geopoliittisen doktriinin peruskomponentit ovat maan sijainti ja ”fyysinen maantiede”. Näitä voidaan hyödyntää kulloinkin käytössä olevan teknologian tuottamilla välineillä. Nämä ovat edellytykset valtion voimalle ja laajentumiselle, ja ne myös määrittelevät valtion turvallisuusuhkat. Tältä pohjalta kehiteltiin myös näkemyksiä siitä, millaisella valtiolla oli parhaat edellytykset nousta valta-asemaan. Tarjolla oli kaksi päävaihtoehtoa: Euraasian maamassaan nojaava mannervalta ja valtameriä hallitseva merivalta.

Kuten edellä olevasta ilmenee, ihmisellä itsellään on myös tässä klassisessa geopoliittisessa doktriinissa vaikutusta siihen, miten valtio voi menestyä, vaikka sen perusteesi onkin maantiede ja sen asettamat rajoitteet ja antamat mahdollisuudet. Ihmisen osuutta nostaa teknologia, jolla luonnon asettamia rajoja voi muovata edullisempaan suuntaan. ”Maantieteelle emme mitään voi” -teesin voi kuitenkin sanoa hallinneen klassista geopoliittista ajattelua, vaikka Stalinilla eivät varmaankaan olleet mielessä mitkään doktriinit hänen tokaistessaan tämän suomalaisneuvottelijoille syksyllä 1939.

Geopoliittinen doktriinikin on tarvinnut ajanmukaistamista, ja sitä on tehtykin. Hannoverin yliopiston tutkija Sören Scholvin esitteli uudempaa ajattelua Suomen ulkopoliittisen instituutin vuonna 2016 julkaisemassa tutkimuksessa. Hän ei hylkää klassista doktriinia, mutta kasvattaa ihmisen osuutta siinä kolmella muuttujalla: ”antropogeografialla”, ”strategisella kulttuurilla” ja kansainvälisellä yhteistyöllä. Ensin mainittu muistuttaa teesiä ”antroposeenistä”, uudesta maailmankaudesta, jossa ihmisen jalanjälkeä maapallon luonnossa aletaan verrata vaikutukseltaan suuriin geologisiin maailmankausiin. Strateginen kulttuuri täydentää geopoliittisen doktriinin ”edellytyspuolta”, johon ihminen klassisessa doktriinissa saattoi vaikuttaa vain teknologiallaan. Kansainvälinen yhteistyö nousee esiin uutena asiana ”tulospuolella” voiman, uhkien ja laajentumisen lisäksi. Yksi keskeisistä uuden geopolitiikan ajatuksista on, että ”maantiede ei enää ole peruuttamaton kohtalo”.

Doktriinina geopolitiikka ei tarjoa eikä siltä kannata odottaa vastauksia siihen, mitä konkreettisia valintoja kulloinkin vallitsevassa tilanteessa pitäisi tehdä, eikä se ennusta sitä mitä varsinkin lyhyellä tähtäimellä seuraavaksi tapahtuu. Jopa mainitsemani kahden klassisen valta-aseman perusmallin, mannervallan versus merivallan, paremmuus on lopullisesti ratkaisematta ja luultavasti ratkaisematta jääkin.  Oleellisinta ja pysyvää on sen sijaan geopoliittisen ajattelun nojaaminen perusnäkemykseen, että valtiot aina kilpailevat keskenään ja tavoittelevat oman asemansa vahvistamista suhteessa muihin. Se on näkemys, joka on ensi silmäyksellä perustavanlaatuisesti ristiriidassa ”sääntöpohjaisen” kansainvälisen järjestyksen ideaalin kanssa. Geopolitiikan modernisoitu versio ei kuitenkaan sulje pois sääntöpohjaisenkaan järjestelmän elinkelpoisuutta, varsinkaan maailmassa, joka on koko planeetan laajuisesti integroitumassa yhdeksi kokonaisuudeksi, jossa kaikki vaikuttaa kutakuinkin välittömästi kaikkeen ja aseiden tuhovoima ja tuotannon aiheuttama ympäristörasitus kykenevät aiheuttamaan apokalyptista tuhoa. Siihen vain ei aja mikään universaali ideaali, eikä kukaan Mooses tuo kansainvälisen järjestelmän sääntöjä kansoille ukkosen jylinän säestyksellä, vaan nekin syntyvät etujaan maksimoivien ”stakeholdereiden” – käytännössä edelleen pitkälti valtioiden – harjoittaman ”geopolitiikan” (lue: voimapolitiikka) tuloksena.

Ulkopoliittinen instituutti on juuri julkaisut ”geoekonomiaa”, geopolitiikan yhtä osa-aluetta tai johdannaista, käsittelevän paperin, jonka toinen laatija on niin ikään edellä mainitsemani Sören Scholvin. Perusidea tuntuu olevan, että on jotenkin perustavalla tavalla uutta käyttää taloudellisia painostuskeinoja kuten sanktioita sekä rahoitusta, investointeja ja kauppaa poliittisten tavoitteiden ajamiseen sen sijaan, että niitä ajettaisiin ”perinteiseen” tapaan sotilaallisin keinoin. Geoekonomisen ajattelun sanotaan myös tulleen uudelleen muotiin heti kylmän sodan jälkeen vallalle päässeen, idealistisesti globalisaatioon ja sääntöpohjaiseen maailmanjärjestykseen uskomisen osoittauduttua haihatteluksi.

Kylmän sodan jälkeinen idealismi onkin saanut paljolti väistyä, mutta minun kaltaiseni henkilön, joka vietti runsaat 40 vuotta diplomatian ja siitä suuren osan nimenomaan taloudellisen diplomatian parissa, on vaikea olla hymyilemättä vähän vinosti väitteelle, että tässä olisi kyse perustavanlaatuisesta muutoksesta muualla muin valtiotieteilijöiden pääkopassa. Ensinnäkin, jostain ne resurssit ovat peräisin, joilla sotavoimaan nojaavaa politiikkaa voidaan harjoittaa. Historiasta tosin tunnetaan joitakin halpoja sotilaallisen suorituskyvyn mullistaneita keksintöjä, mutta kokonaiskuva on, että teknologia ja taloudelliset resurssit määrittävät myös sotilaallisen suorituskyvyn rajat. Toisekseen, ei taloudellisten keinojen käyttö poliittiseen painostamiseen ole mitään uutta, vaan päinvastoin yhtä vanhaa kuin valtioiden välinen kilpailu. Talous on tietenkin aivan toisenlainen nyt kuin sata, tuhat tai kaksituhatta vuotta sitten, eikä vaikkapa kansainvälisen maksuliikennejärjestelmän SWIFTin käytön estäminen olisi ollut mahdollista 1800-luvulla, mutta pohjimmiltaan mikään ei ole muuttunut.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

3Suosittele

3 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (3 kommenttia)

Käyttäjän MikaRiik kuva
Mika Riikonen

Hieno kirjoitus Kuosmaselta!

”maantiede ei enää ole peruuttamaton kohtalo”

Tämä olisi myös Suomessa hyvä sisäistää - Suomen ei ole enää pakko taipua Venäjän vaikutuspiiriin. Suomen paikka on selkeästi läntisessä arvoyhteisössä, ja Venäjä ei kuulu eikä halua siihen kuulua.

Venäjän hostiili toiminta osin lähtee siitä, että sillä ei lännessä ole oikein selkeää maantieteestä aiheutuvaa luonnollista rajaa suhteessa naapurikansoihinsa. Niinpä tällainen raja joudutaan Venäjälle luomaan teräksen, ruudin ja tahdon kombinaationa.

Käyttäjän JouniBorgman kuva
Jouni Borgman

Geoekonomiasta onkin meneillään taas mielenkiintoinen näytös kun, USA/Trump päätti alkaa painostamaan Irania talouspakotteilla. EU ja Kiina olisivat Iranille edelleen myötäsukaisia, mutta USA:n vaikutusvalta rahoitusmaailmassa laittanee useita investointihankkeita jäihin.

Toisaalta hölmömpi voisi luulla, että Kiinan kaltainen talousjätti pystyisi hoitamaan Iran-hankkeiden puuttuvan rahoituksen. Voisi Euroopassakin kuvitella olevan poliittisesti sitoutumatonta rahaa sukanvarressa, vaikka USA-UK-sidonnaisuus onkin täällä suuri. Olisiko Wall Streetin tai London Cityn vaikutusvalta tässä suhteessa sitten heikentymässä? Iran myy ainakin öljyään ilman dollareita, joten rahoituskanavien luulisi sitä kautta olevan vetävät.

Käyttäjän atsoeerikainen kuva
Atso Eerikäinen

Antti Kuosmasen analyysiin ei juuri lisäämistä ole.

Immanuel Kantin kriittisen idealismin peruslause: Tiedämme todellisuudesta a priori vain sen verran kuin itse siihen kykenemme lisäämään a posteriori, on länsimaisessa ajattelussa sysätty pois, muttei sen klassista logiikkaa: joko-tai.

Idässä, siis jo Venäjältä alkaen, ajattelua hallitsee marxilainen logiikka, jossa kolmannen pois suljetun sääntö (tertium non datur) ei päde. Venäjän politiikkaa hallitsee marxilainen ajattelutapa yhä edelleen. Mitä idemmäksi mennään, sitä selvemmin ajattelutapa noudattaa ns. sumeaa logiikkaa, jossa asiantilan totuus ei ole vain 0 tai 1, vaan jotain siltä väliltä, kuten päättäjät katsovat tarpeelliseksi. Idässä, olipa se marxilainen tai taolainen, siis "joko-tai" ja "sekä-että" ovat samanaikaisesti totuus.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset