AnttiKuosmanen

S-sana

Olin äskettäin tilaisuudessa, jossa ruodittiin YYA-Suomea sopimuksen tekemisestä sen irtisanomiseen ja hieman sen jälkeenkin. Puhujat olivat sen ajan keskeisissä asemissa olleita poliitikkoja ja diplomaatteja plus yksi nuori (minuun verrattuna). S-sanaa ei kukaan ääneen lausunut, mutta ilmassa se roikkui. Esprit de l’escalier -hengessä en malta olla kommentoimatta asiaa minäkin.

Kylmän sodan aikana, Neuvostoliiton ollessa voimissaan oltiin koko ajan uhanalaisina, milloin enemmän milloin vähemmän mutta aina kuitenkin. Useimmat suomalaiset vaistosivat, että apua ei tulisi, jos konfliktiin jouduttaisiin. Ja oikeassa olivat, kuten nyt tiedetään. Oikeastaan ei tarvinnut edes vaistota, riitti että kuunteli liittoutuneiden suurvaltojen johtajia Teheranin (1943) ja Jaltan (1945) konferenssien jälkeen ja katseli mitä joka kerta tapahtui – ja ei tapahtunut – kun joku itäblokissa yritti irrottautua Neuvostoliiton otteesta.

Niinpä piti olla hissun kissun ja ainakin ulospäin myös mielin kielin, ja syntyi ilmiö, jota alettiin myöhemmin kutsua suomettumiseksi. Kuten tiedetään, Länsi-Saksan konservatiivit hyökkäsivät termillä liittokansleri Willy Brandtin harjoittamaa idänpolitiikkaa vastaan, mutta eihän se siihen jäänyt, vaan käsite jäi rasittamaan nimenomaan Suomen mainetta niin meillä kuin muualla. Sillä tarkoitettiin Neuvostoliiton myötäilyä enemmän kuin olisi ollut tarpeen, siis itsenäisyyden tarpeetonta itserajoittamista, jopa sen muuttumista ulkokuoreksi jonka sisällä ei enää ollut mitään. Poliittisena lyömäaseena se laajentui kuvaamaan kaikkea Neuvostoliiton myötäilyä, välttämätöntä ja tarpeetonta erottelematta. Jälkeenpäin voidaan nähdä, että myötäilyssä mentiinkin joskus tarpeettoman pitkälle, mutta arvostelijoilta on jäänyt huomaamatta tai he eivät ole halunneet huomata, miten vaikea aikalaisten oli tietää, mikä meni liian pitkälle, mikä ei. Oli tietysti myös naiiveja haihattelijoita, jotka alkoivat ihan tosissaan uskoa ”ystävyyspolitiikan” autuaaksi tekevään voimaan ja siihen, että synnittömyytensä oli siinä velvollinen todistamaan vain toinen osapuoli, joka ei ollut Neuvostoliitto.

Alkuperäisen, edellä kuvatun merkityksensä ohella suomettumisilmiöön on luettu – ja luetaan ehkä nimenomaan nykyään – Neuvostoliiton käyttäminen sisäpolitiikan välineenä (esimerkiksi HS:n toimittaja Kari Huhta 10.1.2018). Omaa etuaan ajatelleita opportunisteja ja ”neuvostovastaisuudella” pelanneita Suomessa olikin, mutta olisi parempi pysytellä alkuperäisessä määritelmässä. Nyttemmin, ironista kyllä, lyömäaseena käytetään pikemminkin silloista ”neuvostomyönteisyyttä” ja koko aikakausi leimataan ”tunkkaiseksi 70-luvuksi”. Suurinta melua pitävät sellaiset, jotka eivät noita aikoja kokeneet eivätkä tiedä mitään siitä, mitä Neuvostoliiton varjossa oleminen todella merkitsi.

Verrattomasti enemmän kuin suomettumisen suomalaisia jälkiviisaita tuomitsijoita minua kuitenkin pännivät sen ulkomaiset arvostelijat, varsinkin ne, joiden maiden johtajat jättivät Suomen Stalinin armoille edellä mainituissa konferensseissa, tekivätpä he sen pakon edessä tai ei. En minä väitä, että noista ajoista pelkästään ylpeä voi olla, mutta kuten sodassakin, oleellinen pelastettiin ja enemmänkin, sillä kun YYA-sopimuksesta aika jätti, Suomi oli verrattomasti paremmassa asemassa kuin sen ajan alkaessa, eikä kai siitä sentään pidä antaa ansiota Neuvostoliitolle?

Kylmän sodan päättyessä Suomessa tapahtui ilmiö, jota maalla kasvaneena vertaisin vasikoiden laskemiseen ulos navetasta talvikauden jälkeen: ne juoksevat aluksi villeinä pitkin laitumia kunnes rauhoittuvat. Kaikki suomalaiset eivät ole rauhoittuneet vielä neljännesvuosisadan jälkeenkään. Toisaalta on niitäkin, jotka eivät oikein näytä uskovan, että laidunkausi tosiaan alkoi jo kohta kolme vuosikymmentä sitten. Molemmille porukoille on kuitenkin yhteistä yksi asia: näkemys Suomen oikeasta suunnasta ja ulkopolitiikan perustavoitteista on hukassa. Itse asiassa viimeinen suuri hanke, jolla oli selkeä kansallinen tavoite, oli EU-jäsenyys, ja siitähän on kohta sukupolvi aikaa.

Venäjän operaation Ukrainaa vastaan Krimin miehityksineen pelätään johtavan kylmän sodan paluuseen, mutta pelko kohdistuu väärään asiaan. Kylmä sota, jota luonnehti kahden valtablokin vastakkainasettelu, oli itse asiassa poikkeava välivaihe kansainvälisen politiikan pitkässä historiassa, jota on vuosisadat, ellei vuosituhannet, leimannut kaikkien kilpailu kaikkia vastaan ja vaihtuvat taktiset liittoumat. Ei nyt olla palaamassa kahden kilpailevan ideologisen blokin maailmaan, vaan pikemminkin kansallisvaltioiden syntymisen jälkeen vallinneeseen normaalitilaan – ja sanottakoon varmuuden vuoksi, että ”normaali” ja ”toivottava” eivät ole tämän kirjoittajan mielestä sama asia. Niin, itse asiassa saatetaan olla palailemassa jopa kansallisvaltioita edeltäneeseen tilaan, jota sitäkin kuitenkin leimasi eri tasoisten valtiollisten ja sellaisiksi pyrkivien toimijoiden kilpailu ja vaihtuvat taktiset liittoumat.

On jotenkin ironista, että monien suomalaisten suhtautumisessa Venäjään jatkui Neuvostoliiton sortumisen jälkeen paljon samaa kuin mitä pakon edessä harjoitettiin kylmän sodan aikana, mutta nyt kun Venäjän politiikka alkaa ikävästi muistuttaa Neuvostoliiton harjoittamaa, onkin alettu osoittaa Venäjään nähden asennetta, jonka puuttumisesta käytettiin aikanaan tuota suomettumis-nimitystä. Ironista on tosin sekin, että Henry Kissinger, Zbigniew Brzezinski ja The Financial Times suosittivat Ukrainalle malliksi sellaista Suomea, jota heidän hengenheimolaisensa pitivät niin kovin moitittavana silloin, kun Jaltan sopimus oli voimassa, mutta jollainen Suomenkin nyt näköjään pitäisi heidän mielestään olla.

Natoon haluavillakin – ainakin heistä äänekkäimmillä – on toisaalta omat asennevääristymänsä ja harhainen käsitys Suomesta ja varsinkin Suomeen suhtautumisesta Natossa. Ei sinne niin vain mennä, ja jos yritettäisiin eikä päästäisikään, seuraus olisi synkkä Suomen aseman kannalta.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (3 kommenttia)

Käyttäjän aveollila1 kuva
Antero Ollila

Erittäin hyvä analyysi menneestä ajasta. Lopputulemista en ole samaa mieltä.

Kirjoittajan mielestä Natoon ei mennä ilmoitusluontoisesti. Jos Viro on päässyt Natoon olemattomilla puolustusvoimillaan, niin miten voi perustella, että Suomi ei pääsisi?

Samaa virttä veisattiin, kun Suomi haki EU-jäsenyyttä, että huoliikohan ne meidät vai ei. Jälkikäteen jokainen on voinut tajuta, että jos Suomi olisi vitkastellut, niin olisimme saaneet neuvoteltua paljon paremmat ehdot. Meidän jälkeen on liittynyt maita, jotka eivät ole EU-kunnossa tänäkään päivänä ja itse asiassa hyvin kaukana.

Venäjästä minulla ei mielestäni ole mitään erikoisia illuusioita. Se on Ganglandia, jossa Putinin valta perustuu siihen, että hän pitää oligarkkien businekset kunnossa. Siihen malliin ei sovi liian rajut aseelliset konfliktit.

Kun olemme yksimielisesti hyväksyneet, että Itä-Euroopan maat saivat takaisin kansallisvaltionsa, niin suon sen myös venäläisille. Krim on venäläistä aluetta, joka jouti Ukrainalle kommunistisen politiikan seurauksena. Jos 8 miljoonaa venäläistä ei halua kuulua sekoilevaan Ukrainaan, niin kuulukoon Venäjään. Olen varma, että jos noiden alueiden ihmiset saisivat äänestää, niin tulos olisi tämä. Minulle se juuri oikea tapa, että ihmiset päättäkööt. Miksi YK ei järjestän vaaleja Itä-Ukrainassa?

Lisätty 28.4.18: ETYK:n kantava ajatus, josta Helsingin juhlakokouksessa allekirjoittaen sovittiin, oli pitää Euroopan rajat muuttumattomina. ETYK:n olemassaolon peruste katosi Neuvostoliiton sorruttua, kun uudet kansallisvaltiot piirsivät Euroopan rajat aivan uusiksi. Suomessa ETYK nousi silloin tällöin uutisiin saakka Ilkka Kanervan ansiosta. ETYK on vain sivusta seurannut Ukrainan tapahtumia, joten sen taru on loppu.

Käyttäjän TimoUotila1 kuva
Timo Uotila

Tärkeitä ja mielenkiintoisia pohdiskeluja.
Erityisesti jäin miettimään loppuhuipebtumaa:
"Natoon haluavillakin – ainakin heistä äänekkäimmillä – on toisaalta omat asennevääristymänsä ja harhainen käsitys Suomesta ja varsinkin Suomeen suhtautumisesta Natossa. Ei sinne niin vain mennä, ja jos yritettäisiin eikä päästäisikään, seuraus olisi synkkä Suomen aseman kannalta."

Natoon ei tosiaankaan mennä vaan sinne pyritään ja hyväksytään tai sitten ei. Suomen pitäisi varmistaa pääsynsä etukäteen ja ryhtyä sitten viestimään Kremlille: "Olkaa kilttejä Suomelle, sillä muuten me menemme Natdoon!" Näin me pitäisimme Venäjää varpaillaan eikä Venäjä meitä.

Käyttäjän TimoUotila1 kuva
Timo Uotila

Tärkeitä ja mielenkiintoisia pohdiskeluja.
Erityisesti jäin miettimään loppuhuipebtumaa:
"Natoon haluavillakin – ainakin heistä äänekkäimmillä – on toisaalta omat asennevääristymänsä ja harhainen käsitys Suomesta ja varsinkin Suomeen suhtautumisesta Natossa. Ei sinne niin vain mennä, ja jos yritettäisiin eikä päästäisikään, seuraus olisi synkkä Suomen aseman kannalta."

Natoon ei tosiaankaan mennä vaan sinne pyritään ja hyväksytään tai sitten ei. Suomen pitäisi varmistaa pääsynsä etukäteen ja ryhtyä sitten viestimään Kremlille: "Olkaa kilttejä Suomelle, sillä muuten me menemme Natoon!" Näin me pitäisimme Venäjää varpaillaan eikä Venäjä meitä.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset