Elinikäinen johtaja?
Kiinan ”kansallinen kansankongressi” on poistanut maan presidentiltä kahden virkakauden rajoituksen, joskaan ei ole antanut tälle elinikäistä virkaa, vaikka näinkin asia on lännessä pyritty tulkitsemaan. Tämä toimenpide on saanut enemmän julkisuutta kuin mikään muu kansankongressin päätös, vaikka kaikki tietävät, että kansankongressi ei todellisuudessa ole Kiinan korkein päätöksentekoelin eivätkä presidentti Xi Jinpingin aikeet tältä osin ole olleet enää pitkään aikaan mikään salaisuus. Xin tärkein virkakaan ei ole presidenttiys, vaan kommunistipuolueen pääsihteerin asema, ja siinä virassa hänellä ei ole tähänkään asti ollut kausirajoituksia, vain hänen kuuluisan edeltäjänsä Deng Xiaopingin aloittama käytäntö.
Silti päätös on tärkeä symboliarvonsa takia, ja linjassa kommunistipuolueen viime syksynä tekemien päätöksien kanssa. Niillä Xi kohotettiin Kiinan johtajana yhtä korkealle tai ainakin melkein yhtä korkealle jalustalle kuin Mao Zedong.
Syitä tähän päätökseen on arvuuteltu puolella jos toisellakin. On arveltu, että Xi vain ei halua olla taustalla naruja vetelevä veteraanijohtaja kuten jotkut hänen edeltäjänsä ovat muodollisesta valta-asemastaan luovuttuaan tyytyneet olemaan. Se on mahdollista, mutta siinä tapauksessa hänen turhamaisuutensa – jos siitä on kysymys – sisältää suuren riskinoton. Erityisen kummallista se olisi Xi:n sukupolveen kuuluvalta johtajalta, joka itsekin joutui kärsimään Maon itsevaltiaana lanseeraamasta ja koko Kiinan sekasortoon saattaneesta kulttuurivallankumouksesta.
On arveltu, että kommunistipuolue on syystä tai toisesta katsonut tarpeelliseksi nostaa ylimmän johtajan esille tavalla, jota ei viimeiseen kolmeenkymmeneen vuoteen ole katsottu tarpeelliseksi. ”Positiivinen” – ainakin läntisessä katsannossa positiivinen – syy voisi olla, että nyt sitä tarvitaan maan kaipaamien suurten taloudellisten reformien läpiviemiseksi. Halua saati kykyä poliittisten reformien käynnistämiseen ei kukaan enää näytä uskovan olevan olemassa. ”Negatiivinen” syy voisi olla, että puolueessa nähdään maan tilan olevan huononemassa niin taloudellisesti kuin yhteiskunnallisesti pahemmin kuin ulospäin näyttää, ja siksi tarvitaan entistä kovempaa puolueen otetta yhteiskunnasta, ja tähän kovempaa johtajaa. Olipa taustalla oleva analyysi mikä tahansa, puolueen otetta yhteiskunnasta onkin kovennettu jo usean vuoden ajan.
Paljon pidemmänkin perspektiivin voisi ottaa. Italialainen Kiinan-tuntija Fransesco Sisci, jolla on taipumusta ottaa vauhtia kaukaa historiasta, arvelee, että eurooppalaisten monarkkien pyrkimys yksinvaltiuteen 1600- ja 1700-luvuilla sai potkua jesuiitoilta, jotka olivat löytäneet Kiinasta keisarin palveluksessa olevan, pääsiassa henkilökohtaiseen pätevyyteen perustuvan virkamiesluokan, mandariinit. Kuinka ollakaan, myös Euroopassa alkoivat hallitsijat luoda tuekseen virkamiesluokkaa feodaalisen perintöaatelin sijaan. Eikä siinä kaikki, aikanaan tämä luokka, johon kasvava kauppiasluokkakin kuului, syrjäytti aateliston ja syrjäyttipä se hallitsijatkin, tai ainakin heidän yksinvaltansa. Sisci kysyy, voisiko Kiinassa tapahtua sama, vaikka juuri nyt hallitsija päinvastoin tiukentaa otettaan.
En usko niin yksioikoiseen mallinottamiseen kuin mainittu Sisci esittää. Pikemmin on ollut kyse samansuuntaisista yhteiskunnallisista voimista molemmissa maanosissa, ja tämä kaikki voisi olla vain eksoottista seurattavaa, jos Kiina olisi yhä rutiköyhä maailmasta eristyksissä oleva maa ja kutakuinkin pieni kansantalous. Mutta se ei ole, ja siksi sen joutuminen suuriin vaikeuksiin, joita puolue ehkä pelkää ja joita vastaan se ehkä varautuu, ulottaisi vaikutuksensa koko maailmaan, niin taloudellisesti kuin turvallisuuspoliittisesti.
Jos meidän on syytä olla huolissamme Kiinan joutumisesta vaikeuksiin, samaa voi sanoa myös siitä mahdollisuudesta (joka kuitenkin kaikitenkin yhä on todennäköisempi), että se päinvastoin yhä vahvistuu, eritoten koska läntiset demokratiat rämpivät yhä pahemmin omissa vaikeuksissaan. Yhä selvempää on, että Kiinan johto on luopumassa varovaisuudesta ja pidättyvyydestä ulkomaailmaan suhteen. Tästä on monia merkkejä varsinkin Kiinan lähialueilla, mutta myös maailmanlaajuisesti. Enää ei edes ole kysymys pelkästään turvallisuuspoliittisten ja talousetujen ajamisesta, vaan yhä avoimemmin yhteiskuntamallien haastamisesta.
Xi Jinping on antanut tästä viitteitä omissa puheissaan, mutta huomiotani kiinnitti myös The Economistin 10.-16.3.2018 päivätyssä numerossa ollut shanghailaisen Fudanin yliopiston professori Zhang Weiwein mainoskirjoitus ”How China Made It”. Sen voisisi ohittaa olankohautuksella Kiinan virallisena propagandana, mutta ehkä ei ihan kokonaan pitäisi, sillä niin propagandaa kuin onkin, seuraavat lauseet kuulostavat ihan siltä kuin niillä tarkoitettaisiin mitä sanotaan (vapaa käännös):
”Kiinan kokemus vuodesta 1978 (silloin uudistus- ja avoimuuspolitiikka lanseerattiin) näyttää, että hyvän poliittisen järjestelmän viimekätinen testi on, missä määrin se voi kansan mielestä varmistaa hyvän hallinnon. Nykyajan monimutkaisessa maailmassa on demokratian ja autokratian pyhä dikotomia käynyt merkityksettömäksi ottaen huomioon huonosti hallittujen demokratioiden suuren määrän ympäri maailmaa. Kiinan kokemus voi aikanaan luoda paradigmanmuutoksen kansainvälisessä poliittisessa diskurssissa tästä vanhasta dikotomiasta uuteen, jossa vastakkain ovat hyvä ja huono hallinto, näyttipä hyvä hallinto läntiseltä tai ei-läntiseltä. Samoin voi huono hallinto ottaa tai olla ottamatta läntisen poliittisen järjestelmän muodon.”
Eli paras pärjää eikä paras ole automaattisesti läntinen demokratia. Professorin luonnehdinta ”aikanaan” tuntuu lisäksi suorastaan aralta siihen nähden, mitä Kiina jo todellisuudessa tekee. Ei ole vaikea arvata, kumpi yhteiskuntamalli on Kiinan kansantasavallan mielestä se parempi. Professori Zhangin kirjoituksessa on muitakin huomionarvoisia näkemyksiä aina Kiinan sivilisaation ja valtiollisen historian pituudesta lähtien. Ne ovat varmasti propagandaa, mutta propagandakin kertoo totuuksia, jos sitä osaa oikein lukea.
Kommentit (0)