Monikulttuurisuus vs. kansallinen kulttuuri
Tohtori Osmo Pekosen Kanava-lehdessä 1/2018 julkaistu artikkeli algerialaisesta kirjailijasta Kamel Daoudista säväytti varsinkin siltä osin mitä Daoud sanoo maahanmuuttajien ”kotouttamisesta”. Kannattaa lukea Pekosen artikkeli.
Yhden kansan muodostama yksi valtio, jolla on yksi yhtenäinen kansallinen kulttuuri, on melko uusi ilmiö, teollisen vallankumouksen 1800-luvulla mahdollistama ja samalla esille työntämä. Tehdasteollisuus loi vaurautta, joka mahdollisti kansanopetuksen ja tiet ja rautatiet; ilman niitä ei ylipäänsä olisi voinut syntyä mitään tunnetta yhteisestä kansasta. Kansanopetusta annettiin kansan kielellä ja kieli on tärkein kansallistunteen edellytys, joskaan ei yksinään riittävä sitä tuottamaan. Harvinaisia ovat tapaukset, joissa se voidaan samassa kansassa saada aikaan useammalla kielellä, mikä tahtoo unohtua, kun se meillä sattui onnistumaan.
Lisäksi tarvitaan yhteisiä historiallisia kokemuksia, jotka voivat olla sekä myönteisiä että kielteisiä. Alistetun aseman, sorron ja vainon tiedostaminen ovat erinomaisia kannustimia varsinkin siellä, missä valtiollinen olemassaolo on seurannut suurten imperiumien hajoamista ja niissä alistettuina olleiden tai sellaisiksi itsensä kokeneiden irrottautumista.
Kansallinen kulttuuri on monitasoinen asia, kuten kulttuuri ilman ”kansallistakin”. Jotkut osat siitä ovat todennäköisesti olleet osa juuri tuon nimenomaisen väestöryhmän kokemusmaailmaa ammoisista ajoista asti, mutta valtaosa on aikojen saatossa muualta tulleiden vaikutteiden muokkaamaa. Osa on sulautunut siinä määrin aikaisempaan, että sen alkuperää ei ”paljaalla silmällä” enää tuontitavaraksi erota, osa on yhä selkeästi ”vierasta”. On ollut ajanjaksoja, jolloin ulkoisten vaikutteiden tulo on ollut nopeaa, on ollut aikoja, jolloin se on ollut hitaampaa.
Viime vuosikymmenten teknis-taloudellinen kehitys seuraus- ja lieveilmiöineen sekä maapallon rajojen ja rajoitteiden tuleminen vastaan on tuottanut uusien vaikutteiden tulvan niin tavaroiden, palvelusten, pääoman kuin ihmisten liikkumisen (niin vapaaehtoisen kuin pakotetun) muodossa. Niinpä nyt eletään myös nopeiden kulttuurimuutosten aikaa.
Ei-mitenkään-yllättävä reaktio on ollut defensiivinen: omaa elämänmuotoa kohtaan koettu uhka on torjuttava rajoittamalla maahanmuuttoa ja vaatimalla niitä, jotka kuitenkin tulevat, omaksumaan vastaanottajamaan kulttuuri sellaisenaan. Taustalta löytyy myös selvästi rasistisia asenteita, jotka vain on verhottu korrektimpiin muotoihin. Motiiveista riippumatta tällaiset vaatimukset ovat sekä takaperoisia että mahdottomia tyydyttää. Ne ovat myös tarpeettomia, jopa vahingollisia, sillä ulkoiset vaikutteet ovat – kuten omakin historiamme kertoo – olleet suureksi hyödyksi niin taloudellisesti kuin oman kansallisen kulttuurin luomiseksi ja tason nostamiseksi.
Mutta toiseenkin äärimmäisyyteen päin on suunnistettu, sellaiseen, jossa kielletään vaatimasta tai ainakin pidetään tarpeettomana ylipäänsä minkäänlaista kulttuurista sopeutumista siihen maahan/kansaan, jonka asuinsijoille on saavuttu ja jonne aiotaan asettua pysyvästi. Eipä silti, samantapaista individualistista vapautta tehdä mitä tahtoo, tunnutaan näissä piireissä pidettävän luovuttamattomana oikeutena niillekin, jotka muodostavat niin sanotun kantaväestön. Ehkä ensin mainittu on seurausta viimemainitusta. Tämäkin ääripää on turmiollinen, sillä ilman minkäänlaista yhteistä kulttuurista kokemusta yhteiskunta ja sitä myöten valtiokaan ei voi pysyä pystyssä kuin korkeintaan voimakeinoin; ehkä pitkäänkin mutta lopulta aina sortuen.
Ratkaistavaksi kysymykseksi jää siis, miten paljon ulkoisia vaikutteita – ja mitkä niistä – pitää hyväksyä vastaanottavassa yhteiskunnassa ja mistä mukanaan tuomastaan maahan tulijoiden olisi luovuttava. Osan vastauksesta antaa kulloinkin vallitseva lainsäädäntö (jota sitäkin voi olla tarpeen muuttaa), mutta se ei riitä, vaan valintaprosessin on ulotuttava tapoihin ja tottumuksiin, maailmankatsomuksiin ja poliittisiin järjestelmiin. Mikä on se minimimäärä yhteistä joka tarvitaan, jotta moninaisuus ruokkii yhteiskuntaa eikä romuta sitä?
Jotensakin outo ajatus, että kansallistunne on teollistumisen aikaansaannos.
Kun tutkit muinaiskansoja niin jo niillä oli vahva kansallisuustunne, yhtenäinen kulttuuri. Egypti on ensimmäinen hyvin dokumentoitu tapaus.
Ilmoita asiaton viesti
Jos luet tarkemmin, havaitset että väitän 1800- ja 1900-luvun perua olevan kansallisvaltion, ei niinkään kansallistunteen. Kansallisvaltio, siis yksi valtio yhdelle kansalle, ei ollut idea, jota antiikissa viljeltiin, vaikka varsinkin pienissä kaupunkivaltioissa se saattoikin tosiasiallisesti toteutua. Egyptikin valloitti niin Välimeren pohjukan kuin Niilin varren valtioita ilman mitään kansallisvaltioidean mukaisia pidäkkeitä. Nykyajan käsitteiden projisointi antiikkiin on ylipäänsäkin arveluttavaa; he ovat voineet käyttää samoja sanoja kuin me – heiltähän ne on peritty, mutta heidän mielenmaisemansa oli niin erilainen, että samatkaan sanat eivät välttämättä tarkoittaneet samaa kuin ne meille tarkoittavat.
Ilmoita asiaton viesti