AnttiKuosmanen

Media ja valta

Media – tai ainakin huomattava osa siitä – on osa viihdeteollisuutta. Tällä medialla on kahdenlaisia asiakkaita. Yhtäältä ne, jotka tarvitsevat sen tuotetta: julkisuutta joko asemansa luomiseen ja säilyttämiseen tai koska heille on kehittynyt siihen riippuvuus, addiktio. Usein heillä on molemmat tarpeet. Toisaalta ovat ne, jotka nauttivat julkisuudesta ensin mainittujen kautta; saavat tyydytystä heidän tirkistelystään ja voivat samaistua statukseen, joka näillä on tai näyttää olevan.

Viihdeteollisuusmedian suhde julkisuutta tarvitsevaan on ikään kuin yhdistelmä sutenöörin suhteesta prostituoituun ja huumediilerin suhteesta narkkariin. Julkisuusriippuvainen tarvitse huumettaan kuten narkkari annostaan, mutta julkisuutta on vain jos on yleisöä, ja sikäli hän muistuttaa prostituoitua, joka tarvitsee myös seksiä ostavia asiakkaita.

Niin kauan kuin julkisuuriippuvuuden hyväksikäyttö keskittyi sellaisiin ammattiryhmiin kuin viihde-esiintyjät, missit ja jotkut urheilulajit, se ei ollut vakava yhteiskunnallinen ongelma, joskin kyllä traagista niille, jotka sen uhriksi joutuivat. Arveluttavaksi se on alkanut muodostua sitä mukaa kun poliitikot ovat tulleet entistä riippuvammiksi mediasta tullakseen valituksi vaaleissa, tai edes pystyäkseen toimimaan seuraaviin vaaleihin asti. Media tai pikemminkin mediassa toimivat yksilöt käyttävät valtaa säännöstelemällä poliitikoille antamaansa julkisuutta ja sen sisältöä, minkä lisäksi ne korostavat poliitikon ulkoista olemusta enemmän kuin hänen sanomaansa. Lopputuloksena on politiikan jo tapahtunut karnevalisoituminen ja äänestäjien vieraantuminen, ja yhteiskunnan haasteiden edessä epäpätevien henkilöiden valikoituminen poliitikon tehtäviin.

Erityismaininnan ansaitsee yksityiselämän suoja. Poliitikkojen yksityisyyden suojan rajoittamista pidetään jo itsestään selvyytenä. Laki ja oikeuskäytäntökin sen vahvistavat aina Euroopan ihmisoikeustuomioistuinta myöten. Mutta onko se todella a) tarpeen, b) oikeudenmukaista? Vai onko kyse samasta ilmiöstä kuin kirjailija Erno Paasilinnan kauan sitten ilmoille huutamassa katkerassa toteamuksessa Lapin jokivarsien ihmisten kohtalosta voimalaitosyhtiöiden käsissä: He eivät ole rikkoneet mitään lakeja. He ovat kirjoittaneet lait.

Ei yksityiselämän suojan rajoittaminen ole tarpeen, sillä sellaisen poliitikkoa koskevan tiedon, jolla on yhteiskunnallista merkitystä, julkistaminen olisi mahdollista ilman tällaista rajoittamistakin. Julkaisemisen vain olisi todella palveltava yleistä etua ja julkaistavan tiedon lisäksi pidettävä paikkansa, ja siinä taitaa ollakin se kipein kohta, sillä nimenomaan näytön pitävyysvaatimusta media ei halua itseään sitomaan. Siinäkin suhteessa se nauttii jo ainakin osittaista rankaisemattomuutta, jos ei de jure niin joka tapauksessa de facto.

Vielä vähemmän supistettu yksityiselämän suoja on oikeudenmukaista. Juridisesti on hälyttävää, että on voitu hyväksyä lakeja ja niiden soveltamiskäytäntöä, joka on räikeästi vastoin tasavertaisuutta lain edessä. Mutta ei se ole oikeudenmukaista myöskään moraalisesti. Perustelu poliitikkojen yksityiselämän suojan murentamiselle on, että meillä on oikeus tietää, millaisia ovat ihmiset, jotka tekevät päätöksiä meihin vaikuttavista asioista. Mutta jos näin on, miksi ei kaivella vaikka junan ja metron kuljettajien asioita. Heillä on koko ajan käsissään 500-1000 ihmisen henki. Lentokoneiden piloteilla on vähemmän, 100-400, mutta paljon on sekin. Entä bussi- ja rekkakuskit? Ja jos todella isoista asioista vastaavia etsitään, entä ydinvoimaloiden valvomoiden työntekijät, jotka voivat tehdä koko maan asumiskelvottomaksi?

Mutta entäs median tiedonvälitys- ja demokratian vahtikoirafunktio? Enkö kyynisyydessäni suorastaan halveksi sananvapauden kallisarvoisuutta edellä olevilla pointeilla? Niin, onhan siellä edelleen tiedonvälitystäkin. Esimerkiksi merisää. Mutta kuten originelli kulttuurifilosofi Egon Friedell jo kohta sata vuotta sitten oivalsi, menneisyys jähmettyy, ikään kuin kiteytyy, käsittämättömän nopeasti ja peruuttamattomasti, ja aivan äsken suurinta muotia olleet ilmiöt ovat enää löydettävissä esikaupunkitalojen vähän nuhjuisista portaikoista. Samoin on käymässä median tiedonvälitysfunktiollekin. Sananvapaus taas tuntuu median edustajille olevan lähinnä heidän itsensä luovuttamattomana pitämä oikeus miljoonayleisöön.

Tietenkin sananvapaus on kallisarvoinen asia. Mutta mikään vapaus ei ole niin pyhä, etteikö sitä voitaisi käyttää väärin. Ja jos sitä käytetään väärin tarpeeksi kauan ja raskaasti, se voidaan menettää. Ei siksi, että minä kirjoittelen Facebookiin epämukavia totuuksia, vaan siksi, että se menettää arvonsa niiden silmissä, jotka lopulta kaikesta päättävät, yhteisen kansan.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset